ON A MARCHE SUR LA BULLE 5.-9.6.2008

Marko Turunen

Suomalainen taide ja kulttuuri on ollut tänä vuonna näyttävästi esillä Ranskassa. 100% Finlande en France-kokonaisuus on tarjonnut ranskalaisyleisölle ihmeteltäväksi pari sataa tapahtumaa ja näyttelyä. Myös sarjakuva on saanut osansa huomiosta. Maata on kiertänyt kahdenkymmenenneljän suomalaisen sarjakuvataiteilijan näyttely. Toukokuun lopulla näyttely siirtyi Etelä-Ranskasta Aix-en-Provencesta pohjoiseen, Amiensiin. Näyttelyä seurasi joukko suomalaisartisteja kutsuvieraina. Paikalla olivat Juba Tuomola, Kaisa Leka, Katja Tukiainen, Matti Hagelberg, Stephane Rosse ja Marko Turunen. Aiemmin Petteri Tikkanen oli pitänyt työpajan paikallisella taidekoululla ja Black Peider esiintynyt suominäyttelyn avajaisissa.

On a marche sur la bulle-sarjakuvafestivaalit järjestettiin kolmannettatoista kertaa. Festivaalit olivat selkeästi painottuneet kaupalliseen sarjakuvaan ja suomalaisten kirjat poikkesivat selkeästi yleisestä linjasta. Näyttelyitä oli reilut kymmenen ja ne oli levitetty ympäri kaupunkia. Festivaaleille tulleet vierailijat, joita oli muutama tuhat, tuskin näkivät näistä muita kuin rautatieasemalla ja virallisella festivaalialueella olleet. Festivaalialueen ulkopuolelle jääneet näyttelyt olivatkin lähinnä kopioita ja julisteita seinillä sekä sarjakuvakirjoja ketjujen päissä. Festivaalialueella olleet näyttelyt oli suunniteltu ja rakennettu suuremmalla huolella ja pieteetillä. Festivaalien päärakennuksessa oli näyttelyitä ja signeeraustiloja neljässä kerroksessa. Näyttelyartisteista ainoastaan Frederik Peeters oli itselleni ennestään tuttu nimi. Muista näyttelyartisteista mainittakoon miellyttävät uudet tuttavuudet Marzena Sowa ja Sylvain Savoia sekä Marc Lizano ja Loic Dauvillier (Isommille markkinoille sarjakuvaa tekevät ranskalaiset tuntuvat työskentelevän piirtäjä/kirjoittajapareina). Edellä mainittujen työt kaupallisesta luonteestaan huolimatta eivät jääneet pelkästään puhtaan viihteen tasolle vaan tekijät olivat onnistuneet kaivautumaan pintaa syvemmälle. Silmiinpistävä ero suomalaisiin festareihin oli suomalaisittain valtavat signeerausalueet, missä kymmenet taiteilijat tekivät omistuspiirustuksia (kokopäiväisesti?) pitkissä hitaasti etenevissä jonoissa odottaville faneille. Ranskalaiset ovat todella ahkeria piirtäjiä. Heidän tekninen taitavuutensa ei ole pelkästään luonnon lahja, vaan myös tulosta silkan raa-an työn tekemisestä ja täydellisestä antautumisesta piirtämiselle. Suomalaiset saivat olla aika rauhassa. Pisin nimmarijono taisi olla kolmen ihmisen mittainen.

Suomipaneelia oli kuuntelemassa kourallinen ihmisiä, joista pari nukahti kesken esityksen vaikka panelistit ja tulkki, Kirsi Kinnunen tekivät parhaansa. Keskustelun tempo oli liian hidas. Kysymykset piti kääntää suomeksi ja vastaukset ranskaksi.

Suominäyttely oli paikallisen taidekoulun tiloissa ja kartta-alueen ulkopuolella, joten sinne festivaalivieras löysi erittäin huonosti. Festivaalien presidentti Guy De La Motte Saint-Pierre kertoi näyttelyssä kuitenkin käyneen festivaaliajan ulkopuolella hyvä määrä katsojia. Hän kertoi myös haluavansa suomalaiset vieraiksi uudelleen. Näyttelykin olisi seuraavalla kerralla paremmin esillä ja sijoitettuna festivaalialueelle. Tämän kertainen suominäyttely oli ahdettu suhteellisen pieneen tilaan ja töitä oli jouduttu karsimaan rankalla kädellä sitten Aix-En-Provencen. Kaikilta oli kuitenkin esillä jotain. Hieman vaatimattomista puitteista huolimatta näyttely on kuulemma saanut paljon myönteistä palautetta.

Festivaaleilla oli yhteensä 79 kutsuttua vierasta. Kutsutut vieraat eivät olleet ihan kirkkaimpia tähtiä Ranskan nyky sarjakuvaskenessä vaan hyvä otos nousevia uusia kykyjä sekä jo asemansa vakiinnuttaneita konkareita. Festivaali organisaatio oli onnistunut yhdistämään suurempien festivaalien ammattimaisen otteen pienempien festivaalien inhimilliseen leppoisaan tunnelmaan. Ruoka, seurustelu ja viihtyminen olivat vähintäänkin yhtä tärkeässä asemassa kuin itse aihe eli sarjakuva. Lauantaina illalla työntekijöille ja vieraille oli varattu jäähalli (Amiensin jääkiekkojoukkue on maan parhaita) missä sai luistella (harvinaisen tylsillä luistimilla) soittokunnan tahtiin. Jäähallilla oli myös seisova pöytä ja useita kokkeja tarjoilemassa kaikkia Ranskan herkkuja. Ylipäätänsäkin festivaalien järjestämä ruoka- ja juomatarjoilu oli ylitsepursuava. Nälkä ei päässyt yllättämään kuin omaa huolimattomuutta. Valtaosa festivaalien työntekijöistä oli vapaaehtoista työvoimaa. Ihmiset olivat ottaneet lomaa päivätyöstään tullakseen töihin sarjakuvafestivaaleille! Kuulin myös, että median edustajille tarjottiin ruoat ja hotellit.

Amiens sijaitsee noin 120 kilometrin ja tunnin ja viidentoista minuutin junamatkan päässä Pariisista. Kaupunkina Amiens on visuaalisesti mielenkiintoinen mutta nähtävää ei ole ihan älyttömästi vaikkakin Lahden kokoiseksi kaupungiksi runsaasti. Turistia kiinnostavat varmasti eniten “kelluvat” puutarhat, Jules Vernen museoksi muutettu kotitalo, useat kirkot, eläintarha ja Ranskan ainoa aina samassa paikassa esiintyvä sirkus. Amiensin läpi virtaa useaan osaan jaettu joki. Vesi tuntuu kiertävän kaikkialla. Amiensissa on myös paljon vanhoja kauniita rakennuksia. Huomiota herättävin niistä on massiivinen 1200-luvulla rakennettu gootti katedraali, joka on koristeltu sisältä ja ulkoa useilla irtopäillä ja päättömillä hahmoilla. Pääoven yläpuolella pirut kuljettavat ihmisiä hirviön kidan kautta helvettiin. Sisäpuolelta löytyy mm. itkevä enkeli ja kuvaelma Johannes Kastajan pään irroituksesta. Kruununa esitellään Johannes Kastajan oikea pää (puolikas pääkallo) hopeavadilla! Sää paikkakunnalla neljän päivän kokemuksella on huono. Joka päivä satoi. Aamut ja päivät olivat harmaita mutta iltaa kohden ilma muuttui aurinkoiseksi. Ihmiset olivat ranskalaisten maineesta poiketen erittäin ystävällisiä ja sydämellisiä.

 

AVANTCOMIC 20.-22.9.2007

Marko Turunen

Matkasin Yvan Alagben kanssa Helsingin sarjakuvafestivaaleilta Espanjaan, Madridiin Avantcomic pienkustannesymbosiumiin. Tapahtuma oli kolmipäiväinen. Iltaisin oli keskusteluesityksiä ja päivällä työpajoja Instituto Francessa. Sarjakuvamyyntiä ei ollut mutta signeeraustilaisuus pidettiin yhtenä päivänä symbosium paikan lähellä sijainneessa kirjakaupassa. Näyttelyitä oli yksi, israelilainen Actus Tragicus-ryhmä esitteli töitään Sins Entido -sarjakuvakirjakaupassa. Sins Entido on ehkä hienoin sarjakuvakauppa maailmassa. Kaupan omistaja on menestyvä arkkitehti jolla on oma toimisto ja useampi kymmenpäinen henkilökunta. Kaksi vuotta sitten hän perusti sarjakuvakaupan Sins Entidon jonne hän valitsee itse henkilökohtaisesti ja tarkkaan jokaisen myytävän kirjan. Yksi kaupan huoneista toimii myös galleriana. Kauppa ei tuota vielä voittoa mutta myynti on selkeässä kasvussa ja omistaja uskoo vuoden tai kahden päästä kaupan tulevan toimeen omillaan. Avantcomic tapahtuman paneelikeskusteluja veti ammattitaidolla sveitsiläinen Christian Gasser. Gasser puhuu useita Euroopan kieliä ja on todellinen alan asiantuntija. Kahden ensimmäisen päivän keskustelujen sisältö oli lähinnä pienkustantajien kertomuksia omista kokemuksistaan alan koukeroissa. Itse osallistuin paneeliin ja työpajaan ranskalais-belgialaisen kustantajani Fremokin edustajana Yvan Alagben ja Paz Boiran lisänä. Muita tapahtumaan kutsuttuja kustantajia olivat Strapazin Sveitsistä, Actus Tragicus Israelista ja espanjalaiset NSLM, HUMO ja BD Banda. Tiedotusvälineissä suurimman huomion keräsivät israelilaiset joilta jaksettiin kysellä kyllästymiseen asti mielipidettä ja ratkaisua lähi-idän ongelmaan.

Työpajassa kolme espanjalaista taiteilijaa liittivät voimansa kolmen ranskalaisen taiteilijan (joista minä olin yksi!) kanssa ja muodostivat kolme työparia. Aiheena oli ylösalaisin oleva maailma. Aiheella on pitkä traditio Euroopan taidehistoriassa. Suomessa aihetta on käsitelty vähemmän. Yleisin asetelma on sellainen missä ihminen ja eläin ovat vaihtaneet paikkaa. Kuten vaikka hevonen ratsastamassa ihmisellä. Kuvat ovat lähes poikkeuksetta humoristisia. Minun työparini Javier Olivares valitsi netistä löytämistään tekemistäni kuvituksista yhden ja kehitti kuvan ympärille uuden tarinan jossa dialogi kulki nurinkurisesti. Minä tein samoin. Valitsin lähtökohdakseni yhden Javierin kuvituksista. Kuva ei ollut todellakaan hänen parhaita mutta ainoa mistä minulle tuli siihen hätään minkäänlaista ajatusta. Meillä oli seitsemän tuntia aikaa tehdä oma osuutemme. Kuvassa oli postinkantaja ojentamassa kirjettä tehdastyöläiselle. Posteljoonin peukalo oli tynkä ja näytti katkaistulta. Tekemäni (tyhmä) ylösalaisin oleva maailma -sarjakuva kertoi yksinkertaisesti peukalon katkeamisesta ja viimeisessä ruudussa (sarjassa oli tasan kolme ruutua) oli verilammikko minkä pinnasta heijastui ylösalaisin oleva peilikuva verta suihkivasta posteljoonin kädestä. Myös posteljoonin dialogi näkyi lammikossa ylösalaisin ja peilikuvana. Työpajan tuloksista syntyi kiertävä näyttely ja pieni julkaisu.

Avantcomic tapahtuman primusmotoreina toimivat sarjakuvataiteilija Max ja Almudena Diez. Käytännön asiat oli hoidettu mallikkaasti eikä järjestelyissä ollut moitittavaa. Päinvastoin. Kaikki pelasi mahtavasti. Matkan kohokohta oli seuran lisäksi ruoka, mikä oli hyvää ja edullista. Reilulla kymmenellä eurolla saattoi syödä alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan sekä juoda olutta tai viiniä ruokajuomana. Matkan jännittävimmänkin hetken koin ruokapöydän ääressä. Pöydät olivat kaduilla ja söimme ulkona. Madridissa oli lämmin. Ajoittain kuuma. Minulta putosi pieni pala jänistä maahan. Jossain vaiheessa iltaa huomasin liikettä silmäkulmassa ja vilkaisin pöydän alle. Jäniksen lihan kimpussa hääri joukko torakoita. Ne kiirehtivät villisti edestakaisin lihanpalan ja sandaalieni alla olevan viemärin luukun reikien välillä. Suurimmat yksilöt olivat 3-4 senttisiä! Pienet viisi millisiä. Sandaaleista tuli seuraava mieleen. Tiedoksi mahdollisille Espanjan matkalaisille. Paikalliset miehet eivät käytä sandaaleja. Sain kuulla asiasta muutaman kerran. Minua kutsuttiin sandaalialaiseksi. Itse laitan joka tapauksessa seuraavallakin kerralla sandaalit Espanjassa jalkaan. Minun suomalaiset varpaat eivät viihdy helteessä tiukan kengän sisällä käärittynä hikiseen sukkaan.

Lauantaina ehdin päivällä katsella muutaman tunnin kaupunkia. Vierailin heti alkuun Prado museossa. Museossa oli mahtava kokoelma Goyan maalauksia. Itse en ole ollut enkä ole nyt nähtyäni maalaukset edelleenkään vaikuttunut Goyan taiteesta. Muutama maalaus jäi mieleen. Yhdessä taulussa maiseman halki kulki jättiläinen ja toisessa kreikkalainen jumalhahmo söi vaimonsa pään. Wikipediassa Goya tietoiskusta löytyy kuva samasta maalauksesta nimikkeellä Saturnus ahmii poikaansa. Museon seinällä olleessa maalauksessa oli vain espanjan kielinen teksti mutta syötävä hahmo näytti enemmän naiselta kuin mieheltä. Takapuoli on varsin muhkea miehen ahteriksi. Pradon kokoelma oli kattava ja tylsältä tuntuvat tasalaatuiset, tekniikaltaan ylivertaiset teokset seurasivat toisiaan. Joukosta oli vaikea erottua. Eräs taiteilija, jonka nimeä en enää muista oli maalannut fotorealistisia äärimmäisen lihavia lapsia. Mallit olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin paksuja ja täyttivät kankaan lähes reunoja myöten. Muutamat taiteilijat olivat maalanneet muotokuvia kääpiöistä. Sellaisia en ollut aiemmin nähnyt. Seinillä roikkui Goyan lisäksi sellaisia nimiä kuten El Greco, Rembrandt, Rubens, Velazquez, Dürer mutta en jaksanut innostua taidehistorian merkkipaaluista. Pääsylipun hinnalle sain kuitenkin vastinetta museon alakerrassa. Hieronymus Bosch! Maalausten edessä olisi voinut viettää tuntikausia. Jokainen maalaus täyttyi mielipuolisella määrällä tarkkoja painajaismaisia yksityiskohtia ja yhdestä maalauksesta saattoi löytää kymmeniä (satoja) tarinoita.

Parasta antia pienkustantajana saatiin päätösiltana lauantaina kun ranskalaisen pienkustannelevittäjän Le Comptoirin johtaja Latino Imparato kertoi kustanteiden levittämisestä ja kustantajien tekemistä tyypillisimmistä virheistä. Pähkinänkuoreen kiteytettynä viesti kustantajille oli asettua kirjan myyjän asemaan. Kustantajien tulisi helpottaa kirjakauppiaan työtä. Ottaa huomioon mm. miltä kirja näyttää kaupan hyllyllä. Esimerkiksi iso kirja jossa on pehmeät kannet alkaa pian lerppua, eikä se näytä enää hyvältä ja sitä on sen jälkeen vaikea myydä. Hyvät lyhyet kuvaavat esittelytekstit auttavat myös. Kirjakauppias ei ehdi mitenkään tutustua kaikkiin myymiinsä kirjoihin. Le Comptoir aloitti toimintansa vuosituhannen vaihteessa, joten pienkustannetukku ei ole edes Ranskassa kovinkaan vanha idea. Sitä ennen pienkustantajat möivät kirjansa henkilökohtaisesti sarjakuviin erikoistuneisiin liikkeisiin. Le Comptoir sai kovalla työllä ja hitaasti vakuutettua kirjakaupat siitä, että kirjallisuuden ystävät voisivat lukea myös uutta sarjakuvaa. Le Comptoirilla oli ranskankielisellä alueella vaihtoehtosarjakuvan levittäjänä usean vuoden ajan lähes monopoliasema mutta nyt Persepoliksen saavuttaman suosion myötä suuret kustantajat ovat vallanneet saman tyyppisillä kirjoilla kauppojen hyllyt ja keräävät kovan työn hedelmät. Latino Imparato kertoi Persepoliksen ensimmäisen kirjan myyneen 660 kappaletta mutta lehdistön ja joidenkin kirjakauppojen avustuksella siitä muodostui lopulta valtava menestys.

Päätöskeskustelussa mietittiin pienkustantamisen tulevaisuutta. Suuret kirjakauppaketjut ovat valtaamassa markkinat täydellisesti ja pienet kirjakaupat ovat häviämässä. Suurten kirjakauppaketjujen hyllyille pienkustanteilla ei ole asiaa. Kehitys on Suomessa saman suuntainen. Suuret kirjakauppaketjut eivät tee sijoituksia tulevaisuuteen vaan toimivat tiukasti vallalla olevassa hetkessä. Pienet yritykset tekevät suurimmat uhraukset ja luovat uudet markkinat jättiyritysten odottaessa oikeaa hetkeä astua kuvaan ja kerätä voitot. Ne eliminoivat ylivoimaisella massallaan kilpailijat ja kilpailun. Mutta mitä asialle voi tehdä? Vastausta ei keskusteluissa osattu esittää. Aiheesta eksyttiin yllättävänkin pitkäksi aikaa miettimään paperin tulevaisuutta. Selviääkö kirja esineenä ja voisiko sähköisen median tulon käyttää hyväksi kustannustoiminnassa? Pohdinnassa päädyttiin siihen, että marginaali pysyy marginaalina vaikka se olisi esillä kuinka hyvin uudessa mediassa. Useimmat olivat sitä mieltä, että kirja ei häviä koskaan. Kuten eivät ole lp-levytkään hävinneet. Strapazinin David Basler käytti esimerkkinä Thomas Ottia jonka kirjoja pystyy kaupassa lukemaan läpi puolessa minuutissa mutta silti ihmiset haluavat ostaa niitä. Yhtenä ratkaisuna pienkustantajien selviytymiselle ehdotettiin kirjojen hinnan nostoa satoihin euroihin. Siten kaikki saisivat oman siivunsa kakusta. Tällä hetkellähän usein käy niin, että kaikki muut kirjan valmistusprosessiin osallistuvat saavat palkkansa paitsi tekijä ja kustantaja. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan lähtisi nostamaan kirjan hintaa satoihin euroihin koska itse olen nimenomaan alkanut tehdä ja julkaista sarjakuvia sen helpon lähestyttävyyden vuoksi. Jokaisella on periaatteessa varaa hankkia kotiinsa taidetta sarjakuvan muodossa.

Matkan yllättävin anti oli, kuten myös Italiassa, paikallisen sarjakuvan korkea taso ja määrä. Suomessa ei tiedetä mitään näistä tekijöistä. Myös sveitsiläiset olivat hämmästyneitä näkemästään. Itse olen välillä yrittänyt arvailla mistä maasta tulee seuraava sarjakuvan in-maa. Angoulemessa tuntui, että Venäjä voisi olla hyvä yllättäjä. Keväällä Italiassa tuntui taaseen, että Italia se on. Nyt voisin veikata Espanjaa. Ehkä enää ei ole tarpeellista lähteä miettimään sarjakuvaa alueittain ja lokeroimaan eri tekijöitä ja teoksia johonkin tarkkaan maantieteelliseen alueeseen. Ehkä uusi sarjakuva on nousemassa tasaisesti jokapuolelta Eurooppaa (ja miksei koko maailmaa) ja olemme todistamassa jonkin uuden syntyä mikä lopulta syrjäyttää vallalla olevan tavan lukea, tehdä ja kuluttaa sarjakuvaa?

 

BILBOLBUL 14.-18.3.2007

Marko Turunen

Pakkasin sandaalit matkalaukkuun. Odotukset olivat korkealla. Torstaina 15.3.2007 hiukan yli kolme aamulla lähdin yhdessä puolisoni Annemarin kanssa kohti Italiaa. Meitä varoiteltiin koleasta ja sateisesta ilmasta, sateenvarjo tuli ottaa mukaan, mutta Italia ei pettänyt. Paikalla oli sandaalikeli. Tosin paikalliset liikkuivat vielä lähes talvivarusteissa ja ihmettelivät miten tarkenen sandaaleissa. Miksi en tarkenisi? Ilma vastasi normaalia suomalaista kesäpäivää. Lämpöä oli varjossa kahdenkymmenen paikkeilla.

Italiaan lensimme Amsterdamin kautta. Bolognan lentokentällä meitä oli vastassa Canicola artisti Michelangelo Setola. Canicola oli juuri julkaissut minun ja Annemarin kirjan La Morte Alle Calcagna (Kuolema kulkee kintereillä). Kun suunnittelimme kirjan suomen version ulkoasua kolme vuotta sitten, halusin käyttää vihreää paperia ja ruskeaa painoväriä. Annemari kuitenkin kielsi minulta moiset hullutukset. Lopputulos olisi ollut liian sähäkkä ja kallis. Kukaan ei ostaisi kirjaa. Kun Italialaiset ilmoittivat kiinnostuksestaan julkaista kirja, kerroin oitis mahtavasta ideastani. Yllätyksekseni ajatuksesta pidettiin ja kirja painettiin lopulta kahdella värillä, kirkkaalla vihreällä ja rusehtavanvioletinpunaisella. Lopputuloksessa kirjan kuvat hehkuvat vihreää valoa. Olin tyytyväinen. Kirjan ulkoasu vastasi odotuksiani. Lisäksi kirja oli vielä painettu tukevalle paperille. Michelangelo kyyditsi meidät Citroen AX:llä Bolognan keskustaan missä Amanda Vähämäki otti meidät vastaan ja johdatti Hamelinin tiloihin.

Hamelin on järjestö Bilbolbul-festivaalien takana. Hamelin on aiemminkin järjestänyt monenlaisia tapahtumia mutta nämä olivat ensimmäiset Bilbolbul-sarjakuvafestivaalit. Festivaali ohjelma sisälsi parikymmentä näyttelyä joista yksi oli minun näyttely ja kantoi samaa nimeä kuin uunituore kirja, La Morte Alle Calcagna. Muita näyttely- ja festivaalivieraita olivat mm. Rutu Modan, Anke Feuchtenberger, Arne Bellstorf, Aleksandar Zograf, Gianluca Costantini, Frederik Peeters… Näyttelyistä suurin oli italialaisen sarjakuvalegendan Magnuksen näyttely. Magnus on piirtänyt aikanaan mm. Tex Willeriä ja Diabolikia. Festivaaleilla ei ollut yhtä selkeää pääpaikkaa vaan tapahtuma levittäytyi tasaisesti ympäri kaupunkia. Näyttelyiden lisäksi kirjakaupoissa järjestettiin haastatteluita, keskustelu- ja signeeraustilaisuuksia. Italiaa taitamattomalle artistien haastattelutilaisuuksissa oli turha käydä ellei yksi tai useampi haastateltavista ollut ulkomaalainen, jolloin puhuttiin englantia. Lisäksi kirjakaupat olivat ääriään myöten täynnä yleisöä ja sekaan tunkeutuminen vain nähdäkseen oman suosikin saattoi tuntua turhalta. Torstaina ja perjantaina pystytin omaa näyttelyä. Ripustus saatiin valmiiksi 40 minuuttia ennen avajaisia! Näyttelyn pystytyksen ja edustamisen lomassa en ehtinyt käydä katsomassa kuin lauantaina muutamia festivaali näyttelyistä. Lisäharmiksi osa näyttelypaikoista oli juutalaisten omistuksessa ja kiinni juuri sinä ainoana päivänä kun olisin päässyt niitä katsomaan. Tapahtuman hajanaisuuden vuoksi on vaikea sanoa festivaalivieraiden määrästä mitään. La Morte Alle Calcagna näyttelyn avajaisissa oli 200-300 henkilöä. Avajaisissa oli hyvä tarjoilu mikä luultavasti houkutteli paikalle sankan ihmisjoukon. Edellisenä iltana Magnuksen avajaisissa oli kuitenkin huomattavasti enemmän väkeä ja tarjoilua. Minun avajaisiin tuotiin ilmeisesti Magnuksen avajaisista jäänyt tarjottava. Näyttelypaikka oli hieno ja viihtyisä. Korkeat holvikatot ja sisäpiha. Liikenteen ääni kadulta ei kantautunut galleriaan asti. Vieressä oli luostari sekä konservatorio mistä kuului rauhoittavaa soittoa ja laulua.

Arkkitehtuuriltaan Bologna on varsin jännä. Kaupunkiin on vuosisatojen saatossa rakennettu kerroksia toistensa päälle. Auringonvalo ei pääse kuin harvoin kadulle asti. Kadut ovat talojen alla  tai sitten hyvin kapeita. Kävellessä tulee hiukan sellainen olo kuin ei olisi ulkona lainkaan vaan kulkisi valtavan rakennuksen käytäviä pitkin. Festivaali organisaation meille järjestämä majoitus oli myös mielenkiintoinen. Huoneisto sijaitsi juutalaiskorttelissa lakitoimiston kellarissa. Ulkoapäin metalliovella varustettu talo ei näyttänyt pramealta. Itseasiassa monet rakennukset näyttivät ulkoapäin rapistuneilta mutta olivat sisältä hyvinkin hienoja. Oviaukko oli niin kapea että Annemarin isää olisi tuskin saatu siitä sisälle jos hän olisi ollut mukana. Majapaikassamme oli kaksi huonetta. Ensin oli huone missä oli pieni puutarha mikä nousi kahden kerroksen verran, kirjasto sekä kaivo. Toisessa huoneessa oli makuutilat. Huone oli pitkä ja katto kaarella. Kylpyhuoneessa oli kolme tilaa. Lavuaari, vessanpytty ja pidee sekä suihkutilat. Suihku oli kuin suuri putki muurattuna seinän sisään ja sen lattian muodosti omituinen metallikehikko. Vähän kuin olisi seisonut jättimäisessä grillissä. Vettä tuli lähes koko suihkuputken leveydeltä. Ehdottomasti paras majapaikka missä olen ikinä yöpynyt.

Italian liikenteestä jäi kahtiajakoinen vaikutelma. Aluksi olimme erittäin rauhallisesti ajaneen Michelangelon matkassa ja pari päivää myöhemmin Hamelinissa ja Canicolassa vaikuttavan Lilianan kyydissä. Ulkomaalaisilla on hauskoja eläinvertauksia. Ranskalaiset sanovat puhuvansa englantia kuin espanjalainen lehmä ja Liliana kertoi ajavansa autoa kuin koira. Auton takapenkillä ei ollut turvavöitä joten mielikuva koirasta kuskina alkoi oikeasti pelottaa. Pelko oli kuitenkin lähes aiheeton sillä Liliana ajoi autoa ennemminkin kuin hyvin koulutettu delfiini. Ainoa koiruus sattui kun hän vaihtoi kovassa vauhdissa vaihteen kakkoselle ja auton vauhti seisahtui äkillisesti moottorijarrutuksen voimasta.

Viimeisenä iltana ruokaravintolassa meidän pöydän ääreen tuli pelottavan näköinen vanhempi naisihminen esittelemään kainalossaan ollutta tatuointia. Tarjoilija ajoi naisen pois ja jäi väittelemään politiikasta Amandan kanssa kymmeniksi minuuteiksi. Sekopäinen tarjoilija kysyi Annemarilta tilausta ottaessaan mitä sinä pieni eläin haluat? Tapahtumasarja näytti ja kuulosti Fellinin elokuvalta. Illalliselta jatkoimme discoon missä seuraamme liittyi joukko paikallista nuorisoa. Meno oli villiä. Nuoret kaatelivat mm. sulaa steariinia toistensa päälle. Perjantaiyönä ravintolasta poistuttuamme jäimme kadulle keskustelemaan. Emme puhuneet erityisen kovalla äänellä mutta iso musta mies tuli huomauttamaan että häiritsemme naapurustoa ja nukkuvia ihmisiä. Mustaihoisia emme nähneet kuin ravintoloiden ovien edessä vahteina. 

Kaiken kaikkiaan festivaalijärjestelyt olivat moitteettomat. Asiat tapahtuivat suunnilleen ilmoitetun aikataulun mukaan, eikä mitään jäänyt hampaankoloon. Meistä pidettiin hyvää huolta. Italialaiset ja erityisesti Canicolalaiset ovat mukavia ihmisiä ja italian kieli kuulostaa mahtavalta. Ja parmesanjuusto on halpaa.

 

Poitiers, Angouleme 23.-28.1.2007

Marko Turunen

Vuosi sitten minun oli määrä matkustaa Euroopan suurimmille sarjakuvafestivaaleille Angoulemeen mutta jouduin perumaan matkan viime hetkellä henkilökohtaisista syistä. Minut oli kutsuttu festivaaleille yhdessä usean muun suomalaisen artistin kanssa. Paikalla oli esillä nykysuomisarjakuvan näyttely Soleil de Minuit. Nyt vuosi myöhemmin sama näyttely toi minut Ranskaan ja Poitiersin kautta lopulta Angoulemeen.

Ensimmäiset mieleen tulevat asiat matkasta ovat televisiosta tulleiden Tähtiensota elokuvaputken ja New Yorkin (tai Manhattanin) expertit (CSI New York) televisiosarjan sekä yöllä lähetetyn saksankielisen Idols-kisan (jonka välissä tuli eroottisia mainoksia) lisäksi kylmyys ja vähäiset yöunet. Vaikka osasin odottaa koleaa säätä, nolla keli ja lumisade tulivat täytenä yllätyksenä. Eihän salamakaan lyö kahdesti samaan paikkaan (huom. viime vuonna Angoulemessa satoi lunta). Kuten myös se että Ranskan kustantajani Fremokin väellä ei ollut tapana nukkua festivaaliaikana. Myyntiteltan suljettua he kiersivät ravintoloita aamu seitsemään ja kymmeneltä palasivat teltalle takaisin myyntihommiin. Normaalisti en kiinnittäisi asiaan pienintäkään huomiota mutta tänä vuonna satuin asumaan heidän kanssaan samassa huoneistossa. Lisäksi minulla oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia löytää rakennus jossa kyseinen huoneisto sijaitsi vaikka se oli aivan keskustassa Hotel de Villen ja Chat Noirin vieressä ja tarvitsin jonkun saattamaan minut nukkumaan. En tietenkään kehdannut ilmaista asiaa vaan palasin asunnolle vasta muiden mukana samaan aikaan aamu kuuden ja seitsemän välillä loputtomilta tuntuneiden sosiaalisten kanssakäymisten jälkeen. Angouleme ei ole pelkästään Euroopan suurin sarjakuvafestivaali mutta myös pisin alan harrastajien ja ammattilaisten järjestämä juttutuokio.

Soleil de Minuit näyttely oli päätynyt Angoulemen naapurikaupungin Poitiersin Mediathequeen käytyään ensin Roubaixissa. Poitiersiin matkasin yhdessä Terhi Ekebomin ja Mikko Väyrysen kanssa. Myöhemmin joukkomme vahvistui vielä Ville Rannalla sekä Kirsi Kinnusella. Poitiers on keskiaikainen kukkulalle rakennettu ja joen ympäröimä 20 000 asukkaan asuttama viehättävä pikkukaupunki. Mediatheque (kirjasto) on kapeiden sokkeloisten katujen ja vanhojen rakennusten keskelle piilotettu moderni betonirakennus. Keskiviikkona 24.1. esiinnyimme yleisölle Mediathequen auditoriossa. Kirsi Kinnunen johti puhetta. Yleisöä oli paikalla yhdeksän kappaletta. Kaksi heistä oli Villen perässä tullut Ylen televisiotiimi ja neljä tunnistin kirjaston henkilökunnaksi. Kolmea henkilöä en muistanut nähneeni aiemmin. Eli suuresta menestyksestä ei voinut puhua. Esitys oli kyllä hyvä. Samoin ravintolassa tarjottu ruoka. Myös hotellin aamiainen oli mahtava. Huonekin oli kelvollinen. Suihku poikkesi täysin eurooppalaisten hotellien totutusta veltosta mallista. Tämän hotellihuoneen suihku sylki vettä ulos ryhdikkäästi ja voimalla. Peseytyminen onnistui pienimmällä suihkutusteholla vaivatta kolmen metrin päässä itse suihkusta. Lähemmäksi jos meni, vesi pureutui epämiellyttävästi nahkaan ja alkoi sattua.

Angoulemin osuus matkasta ei alkanut hyvin. Asemalla minua ei ollut vastassa kukaan. Lähdin vaeltamaan navakassa tuulessa kohti kuviteltua keskustaa. Myös Angouleme on rakennettu kukkulalle, joten keskustan oli pakko olla mäen päällä. Neljä vuotta sitten vierailin Angoulemessa yhden päivän ajan ja kuvittelin ylhäältä löytyvän festivaalitelttoja ja turistivirta, mitä seuraamalla voisi päätellä mihin suuntaan kannattaa kulkea. Missään ei kuitenkaan näkynyt selkeitä merkkejä festivaaleista! Jonkin aikaa paikallani pyörittyäni ja ilmeisesti eksyneen näköisenä, eräs ystävällinen sielu neuvoi minut Hotel de Villelle. Sieltä minua osattaisiin neuvoa eteenpäin. Ylimmässä kerroksessa oli pressikeskus. Pressikeskuksesta löytyi toimittaja Ville Hänninen ja pian ovesta astui sisään myös Tukholman Kulturhusetin Kristiina Kolehmainen. Asiat alkoivat sujua. Festivaali oli tänä vuonna sijoitettu keskustan laitamaan ja sinne kuljettiin festivaalibussilla. Myyntitelttoja ei ollut kuin yksi valtava jonka sisään yhteisiin tiloihin oli poikkeuksellisesti ahtautuneet niin pienkustantajat kuin alan jättiläisetkin. Lopulta reilun kolmen tunnin laukkujen raahaamisen ja vaeltamisen jälkeen löysin festivaalipaikalle ja kustantajan hoiviin. Täytyy sanoa etten ollut siinä tilanteessa kovinkaan mielissäni mutta en osannut olla hirveästi vihainen kun näin vihdoinkin tuttuja naamoja ja kustantaja pahoitteli informaatiokatkosta.

Itse festivaaleilla päivät soljuivat toistensa lomitse. Aika vain katosi. Päivät kuluivat myyntiteltalla vauhdikkaasti ja illat ravintoloita kiertäen (vaihtoehtoja ei ollut montaa). Ensin syötiin satunnaisesti valitussa ravintolassa ja sitten istuttiin iltaa Chat Noirissa ja sieltä tarjoilun loputtua jatkettiin Hotel Mercuryn aulabaariin hirvittävään tungokseen seurustelemaan muiden enemmän tai vähemmän humalaisten alan ihmisten kanssa. Ainoa poikkeus oli lauantai ja sunnuntai välisenä yönä jolloin Hotel Mercury ei ottanut vastaan talossa asumattomia vieraita ja vietimme aamuyötä paikallisessa teinidiskossa.

Kaikkia festivaalinäyttelyitä en onnistunut näkemään. Aloitin kierroksen Jyrki Heikkisen kanssa onnettomasta Tinttinäyttelystä. Teltan sisällä oli valokopioita tinttialbumeista! Sieltä jatkoimme vieressä sijaitsevaan kauniiseen kirkkoon jonne oli myös ripustettu valokopioita. Tällä kertaa hengellisaiheisista sarjakuvista. Kirkon omat lasimaalaukset hakkasivat kuitenkin mennentullen näyttelytyöt. Kirkon sisällä oli myös joitakin myyntipöytiä ja sarjakuvia kaupan. Hetken ajan mieleni täyttyi kuvista missä Jeesus kaataa myyntikojuja temppelissä. Tästä näyttelytarjonta paranikin huimasti. Ensin oli Bernard Prasin romuista koottu Kapteeni Amerikka veistos ja McGuiren ja Jim Woodringin näyttelyt. Kapteeni Amerikka veistos oli iso kasa romua keskellä suurta huonetta. Tietystä kulmaa kasaa katsoessa siitä muovautui Kapteeni Amerikka! McGuiren näyttely oli valitettavan pieni mutta hieno joka tapauksessa. Woodring oli mahtava. Minusta tuli kertaheitolla fani. Woodringinkaan näyttely ei ollut iso vaikka oli festivaalien päävieras. Perjantaina kävin kuuntelemassa Woodringin esitystä. Mukana areenalla oli pari ranskalaista eläkeikää lähestyvää veikkoa jotka voittivat myöhemmin jonkin palkinnonkin. Woodringia ei päästetty paljoa ääneen vaan ranskalaiset hoitivat pää-asiassa puhepuolen. Nukahdin kesken esityksen ja hätkähdettyäni hereille vilkuilin sivuille häpeillen huomasiko kukaan nukahtamistani. Vieressäni istunut nainen nukkui myös.

Kaiken kaikkiaan omituiset festarit. Aivan kuin en oikeasti olisi paikalla ollutkaan. Jyrkille kiitos komiikasta. Kiitos myös muille matkakumppaneille hyvästä seurasta. Muistoiksi jäi monia hauskoja hetkiä kuten Mikko nukkumassa hotellin eteisen lattialla ja Jyrki avaamassa roskista lentokentällä. Ja onnea Canicolalle parhaan alternativejulkaisun palkinnosta!

Roubaix, Montreuil, Caen 17.-30.11.2006

Marko Turunen

Roubaix on noin sadantuhannen asukkaan asuttama kaupunki ja sijaitsee koillis-Ranskassa lähellä Belgian rajaa Lillen vieressä. Lillen ympäristössä on miljoona asukasta ja alue on yksi Ranskan merkittävimmistä asutuskeskittymistä. Vuoden alussa Angoulemen sarjakuvafestivaaleilla esillä ollut suomisarjakuvan näyttely Soleils de minuit oli esillä Roubaixin kirjaston tiloissa. Samaan aikaan kaupungin taidemuseossa (entinen uimahalli) oli esillä Marimekon näyttely ja tangoaiheisia valokuvia. Paikalla oli ollut myös mahdollista harjoitella tanssia tangoa ja museon ravintolan ruokalistalta löytyi suomiannos. Myös Jimi Tenor esiintyi yhtenä iltana ja Terhi Ekebom ja Jenni Rope kävivät maalaamassa seinämaalauksen. Suomi oli siis Roubaixissa näyttävästi esillä. Paikallisten ja ympäristön asukkaiden mielenkiintoa kuitenkin suuntasi toisaalle Lillessä kadut ja museot vallannut valtava Intia näyttely kokonaisuus ja Suomi jäi pienemmälle huomiolle. Kirsi Kinnusen esitelmää suomalaisesta sarjakuvasta oli kuulemassa vain kourallinen ihmisiä. Niistäkin valtaosa kirjaston henkilökuntaa. Samoin kävi workshopille, jonka teemana oli minun värikalvo väritystekniikka. Kuudelta alkoi keskustelu tilaisuus jonka teemana ja lähtökohtana oli omaelämänkerrallisuus sarjakuvassa. Paikalle oli nyt kerääntynyt hiukan enemmän väkeä mutta ei mitenkään merkittävästi. Suomisarjakuvanäyttely oli herättänyt ristiriitaisia tunteita. Osa oli pitänyt näkemästään kovasti ja osa ei ollenkaan. Eräs kirjaston työntekijä ei ollut pystynyt katsomaan kuin Aapo Rapin tekemiä piirustuksia. Tämä muuta kuin Tintti formaatissa luettavaa sarjakuvaa karsastava sarjakuvankuluttaja mietti myös kovasti ovatko suomalaisten tekeleet sarjakuvaa ollenkaan. Keskustelussa sivuttiin myös pienkustantajan ahdinkoa niin Ranskassa kuin Suomessa ja tilaisuus kesti yli kolme tuntia! Ja olisi kestänyt pidempäänkin ellei Kirsin ja Yvanin olisi pitänyt ehtiä kymmeneksi rautatieasemalle. Seuraavana päivänä tapahtuman puuhanaisena ollut Nelly kertoi olleensa hyvin pettynyt tapahtuman herättäneeseen vähäiseen kiinnostukseen vaikka näkyvyyteen oli satsattu. Oli esitteitä, julisteita jne. Katukuvassa en Suomea nähnyt enkä osannut odottaa tapahtumalta mitään. Vierailusta jäi päällimmäisenä mieleen elämäni ensimmäiset osterit ja mukava hotelli. Hotellia piti keski-ikäinen nainen. Aamiaiselle, pyöreän pöydän ympärille kerääntyivät kaikki hotellin asukkaat yhtä-aikaa. Aamiainen oli seurustelu- ja kohtaamispaikka. Parin päivän vierailu Roubaixissa jäi pintapuoliseksi, enkä osaa sanoa onko paikalle vaivautuville tarjolla muuta nähtävää kuin hieno museo ja pieni kanaali. Kirjastossa voi myös käydä. Ranskalaiset eivät käytä kirjastoja yhtä ahkerasti kuin suomalaiset. Kirjasto nimitys onkin vaihdettu yleisöä kosiskellen seksikkäämmäksi mediathequeksi cd ja dvd-tallenteiden myötä. En tiedä ymmärsinkö oikein vai kuvittelinko vain, että kirjat ja omat kirjastohuoneet asunnoissa ovat ranskalaisille jonkinlainen status-symboli, ja jos käytät kirjaston palveluita, sinut leimataan köyhäksi(?).

Montreuil! Edellinen Montreuilin kirjamessut alkoi osaltani jännittävällä tavalla kun en koneesta ulkouduttuani muistanut kännykän pin-koodia ja kaikki tarvitsemani tieto oli puhelimen sisällä. Tällä kertaa sama ei voinut toistua sillä tiesin tarkkaan mihin olin menossa jne. Kommelluksilta ei kuitenkaan vältytty. Selvisi että minulla on hotellihuone varattuna kaikille muille vierailuni päiville mutta ei messujen ensimmäiselle! Virhe oli suurella todennäköisyydellä omaa huolimattomuuttani. Yövyin siis jälleen Yvan Alagben asunnolla. Seuraavana aamuna heräsin aikaiseen. Puolisoni Annemari oli tulossa Ranskaan ja minun oli tarkoitus olla häntä vastassa lentokentällä. Lentokentälle menevä RER-juna ei kulkenut onnettomuuden vuoksi (itsemurha?) ja yritin päästä kentälle bussilla kuten sadat muutkin kentälle matkaavat. Katu jolla bussipysäkki sijaitsi oli peittynyt valtavalla ihmismassalla. Luovuin ajatuksesta olla Annemaria vastassa kentällä ja soitin hänelle ja kehoitin tulemaan Pariisiin taksilla ja näkisimme Montreuilissa Fremokin toimistolla. Iltapäivällä minulla oli kohtaaminen yleisön kanssa eli kaiversin linolevyä kuumassa lasikopissa messurakennuksen alakerrassa ja joukko taideopiskelijoita väriopin opettajansa kanssa seurasivat puuhasteluani ja keskustelimme työskentelystäni ja Liisa Ihmemaassa sekä Peter Pan tarinoista. Liisa Ihmemaassa oli tämän vuoden messujen teemana. Opiskelijat olivat pääosin vaatesuunnittelijoita ja yksi tyttö eturivissä oli lähellä nukahtaa. Kohtaamisen jälkeen kiiruhdimme Yvan Alagben kanssa rautatieasemalle. Meidän oli määrä ehtiä seitsemän junaan. Olimme jo myöhästyneet viiden junasta millä meidän oli alunperin tarkoitus matkustaa pohjois-Ranskaan Normandiaan Caeniin Boreales festivaaleille (Festival les Boréales). Seitsemän juna oli peruttu lakon vuoksi joten jouduimme lykkäämään lähtöä vielä kerran ja matkustaa yhdeksän junalla.

Caenin rautatieasemalla meitä ei ollut kukaan vastassa koska emme tulleet sovitulla junalla. Mietimme minne ja miten jatkamme matkaamme kun huomasin miehen ja naisen jotka pitivät kädessään Jori-kylttiä. Heidän oli pakko olla festivaaleilta. Niin saimme kyydin hotellille sekä tapasimme muusikko Jori Hulkkosen. Seuraavana päivänä esiinnyin Caenin taidemuseon auditoriossa ja kerroin työskentelystäni paikallisille taideopiskelijoille (plus muutama Ranskassa asuva suomalainen taideopiskelija ja joku muu). Yvan kertoi Fremokin toiminnasta (Fremok intiaaneista). Boreales festivaali on skandinaaviseen taiteeseen ja kulttuuriin keskittynyt tapahtuma. Tämän vuoden festivaali oli juhlafestivaali ja oli kestoltaan poikkeuksellisesti kaksi viikkoa tavanomaisen yhden sijaan. Pääteemana oli suomalainen taide. Ensi vuonna vuorossa on Ruotsi. Festivaaliohjelmassa oli vieraina mm. Kari Hotakainen, Markus Majaluoma, Ville Walo, Kalle Hakkarainen, Elina Brotherus ja Kaisa Leka jolta oli juuri ilmestynyt I am not these feet -kirja ranskaksi. Kaisa veti myös viikon mittaisen sarjakuvatyöpajan ja häneltä oli Museon kupeessa esillä pieni näyttely. Jori Hulkkonen esitti festivaaleilla kahdesti saksalaisen mykkäklassikko elokuvan Tohtori Galligarin kabinetti johon hän oli säveltänyt/miksannut uuden musiikin. Perjantai-iltana meillä oli ilo nähdä esityksistä toinen. Vierailu paikallisessa elokuvateatterissa oli myös elämys. Ensinnäkin valkokangas oli valtava ja istuimet todella mukavat. Parhaat missä olen ikinä elokuvia katsellessa istunut. Lisäksi salin puolella valkokankaan tuntumassa oli etualalla vessa miehille sekä naisille. Mahtava idea! Vessaan meno kesken elokuvan ei ole hankalaa ja elokuvasta jää näkemättä mahdollisimman vähän hädän yllätettyä.

Lauantaina palasimme takaisin Pariisiin ja Montreuilin lasten- ja nuorten kirjamessuille. Minulla, Anke Feuchtenbergerillä ja Atakilla oli yhteinen teehetki yleisön kanssa. Tee korvattiin pullovedellä koska messuilla oli todella kuuma. Joimme litrakaupalla vettä ja keskustelimme edelleen Liisan seikkaluista ihmemaassa ja jostain syystä jälleen Peter Panista. Myöhemmin selvisi Peter Panin liittyvän minuun ja hahmooni Muukalaiseen joka ei näyttänyt vanhenevan. Kuten en minäkään. Illalla oli Anken näyttelyn avajaiset jonka jälkeen menimme joukolla syömään lähellä sijaitsevaan ravintolaan. Libanonilainen? Ruoka oli hyvää ja sitä kannettiin pöytään jatkuvalla syötöllä. Sunnuntaina tapasin toimittaja Patrick Le Louarnin. Hän oli lauantaina vastassa Jori Hulkkosta rautatieasemalla ja teki hänestä jutun. Kahvilassa hän ilmoitti ihmisille Jorin olevan suomalainen pornotähti (ranskaksi). Saman hän oli tehnyt vuosi sitten Ville Rannalle junassa. En tiedä tekikö hän saman minulle. Hän sanoi olevansa ylpeä jos joku kuvittelisi hänen olevan pornotähti ja teki näin ollen palveluksen suomalaisille artisteille. Sunnuntaina ja maanantaina oli signeeraamista. Muutamia kirjoja. Maanantai-iltana oli perinteinen messujen purku ja sen jälkeen kovaa juhlimista. Toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna juotava ja syötävä eivät loppuneet kesken. Ilta venyi pitkälle aamuun ja tiistai päivä meni lepäillessä.

Keskiviikkona matkan toiseksi viimeisenä päivänä oli vapaata. Kävin Annemarin kanssa syvällä Pariisin alla katakombeissa. Kiemurtelevan luolaston uumenissa sijaitsi miljoonien pariisilaisten viimeinen leposija. Luut oli kasattu huolellisesti esille. Mieleenpainuvin yksityiskohta oli pääkalloista muotoiltu sydän kuvio. Katakombeilta jatkoimme katsomaan primitiivistä taidetta. Museo sijaitsi tietojemme mukaan lähellä Eiffel-tornia. Eiffel-tornin vieressä ison rakennuksen seinän peitti jättimäinen juliste jossa mainostettiin primitiivistä taidetta ja rakennuksen toisella puolen ikkunasta näkyi aboriginaalien maalauksia. Talon edessä ei ollut ollenkaan ihmisiä ja marssimme kohti ovea pienen epäilyksen vallassa. Ulko-ovella piti painaa summeria että pääsi sisälle. Oven takana istui nainen lasikopissa. Sanoin hänelle haluavamme nähdä primitiivistä taidetta ja että oliko tämä oikea paikka. Kyllä oli. Annemarin passi skannattiin, laukut ja takit läpivalaistiin ja kahden oven välistä pääsi eteenpäin vain lasin takana istuneen naisen luvalla. Lopulta olimme sisällä Australian suurlähetystössä. Ala-aulassa oli esillä pienimuotoinen näyttely jossa esiteltiin aboriginaalien maalaustaidetta. Tuntia myöhemmin vierailimme Eiffel-tornin toisella puolen Musée du quai Branlyssa jossa oli esillä primitiivistä taidetta Afrikasta, Etelä-Amerikasta ja idästä. Itse olin kuvitellut näkeväni muutaman puusta veistetyn patsaan ja naamarin mutta esillä olevia teoksia oli satoja ja satoja. Näyttely oli kirjaimellisesti tyrmäävä. Liikaa sulatettavaa yllätetyille aivoille.

Torstaina pakkasimme tavarat ja palasimme takaisin Suomeen.

 

FESTIVAL LIVRESSE 10, Charleroi 2006

Marko Turunen

Kestää 20 minuuttia kävellä lentokoneen ovelta Brysselin kentän ulostuloaulaan. Kenttä on valtava. Aulassa minua on vastassa belgialainen lentokapteeni. Odotamme hetken (noin 1,5 tuntia) Kööpenhaminasta tulevaa Berliinissä asuvaa amerikkalaista Dj:tä. Lentokapteeni kiidättää meitä kuolemaa halveksuen (ilman turvavyötä) reilua ylinopeutta kohti Festival Livresse 10 -tapahtumaa. Ohitukset seuraavat toisiaan ja jokaiseen tilanteeseen ajataan säästelemättä. Määränpäänä on Charleroi niminen reilun sadantuhannen ihmisen asuttama vanha teollisuuskaupunki joka sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä Brysselistä etelään.

Myöhemmin samana (perjantai) iltana on festivaalien avajaiset. Joukko punavalkoisiin cheerleader asuihin ahtautuneita 30-40-vuotiaita paikallisia naisia esittää jo perinteeksi muodostuneen tanssiesityksen. Esitys parodioi jokaiselle tuttuja marssi ja tanssinumeroita. Sauvoja pyöritetään, heitetään ilmaan jne. Esitys ei kuitenkaan jää yksipuoliseksi (ja kömpelöksi) tanssi + temppushowksi vaan mukaan on saatu myös tarina. Tanssityttöjen johtaja on tyytymätön tyttöjen suorituksiin ja on hermona esityksen kohtaamista vastoinkäymisistä. Välillä äänentoisto ei toimi ja yhdellä tanssioista on vessahätä. Ilman juonta ja yliampuvia tilannekomedia kohtauksia esityksen voisi luokitella performanssiksi mutta lopulta kokonaisuus on lähinnä teatteriesitys. Näytelmää seuraava ihmisjoukko tuntuu nauttivan showsta valtavasti. En tiedä onko kyseessä kulttuuriero vai olenko huumorintajuton. Esitystä on mukava seurata mutta ei se saa minua repeämään. Anteeksi.

Tanssin jälkeen festivaalien kutsuvieraat kiidätetään illalliselle. Minulle on suositeltu belgialaisia ranskalaisia perunoita. Pyydän lampaan ja possun kylkeen annoksen perunoita. Perunat maistuvat samalta kuin suomalaiset vastaavat. Ehkä aavistuksen paremmilta kuin olen aiemmin syönyt mutta huomattavaa eroa ei ole. Olen hiukan ihmeissäni. Perunoiden piti olla taivaallisia. Samalla eräs festivaalityöntekijä tiedustelee mitä pidän maailmankuuluista perunoista. Kun en osaa niitä hirveästi kehua, hän kertoo perunoitteni olevan väärän värisiä. Belgialaisten ranskalaisten perunoiden salaisuus on siinä että ne upotetaan rasvaan kahdesti. Minun perunat ovat uineet rasva-altaassa ilmeisesti vain kertaalleen. Täytyy kuitenkin tehdä selväksi, ettei kenellekään jää väärää kuvaa belgialaisen ruoan tasosta. Tällä matkalla olen saanut syödäkseni ehdottomasti parasta ruokaa mitä olen ulkomaanmatkoillani koskaan syönyt. Todellisia herkkuja!

Festival Livresse sijoittuu neljään toisiinsa yhteydessä olevaan tilaan. Ensin on aula missä on ruokailutila. Paikalla on aina kokki (Mahtava yksityiskohta! Monellako festivaalilla on paikanpäällä festivaalikokki joka on festivaalityöntekijöiden ja kutsuvieraiden käytössä?!). Galleriatilaan laskeudutaan ruokailutilasta jyrkkiä rappusia alas. Tänä vuonna esillä on ranskalaisen Killofferin näyttely. Killoffer on käynyt muutamana viikonloppuna piirtämässä gallerian suurempaan huoneeseen viisi seinän korkuista teosta. Gallerian toisessa huoneessa on esillä pienempiä originaaleja, jotka on tehty Picasson, futuristien ja dadaistien hengessä. Koko näyttelyn ilme on tuore ja innostava, mikä on harvinaista sarjakuvahenkiselle tai mille tahansa näyttelylle tänä päivänä. Killofferin esitys on festivaalien kohokohta. Kun astuu näyttelytilaan, ei tarvitse uhrata sekunttiakaan miettimiseen pitääkö näkemästään. Siihen ei tarvita kriitikon tai taiteentuntijan apua. Sen vain tuntee selkänahassa. Ruokailutilan kanssa samassa tasossa on kirjakauppa. Myynnissä on harkittu ja tasokas valikoima sarjakuvakirjoja. Lisäksi pöydiltä löytyy taidekirjoja, lasten kirjoja sekä yksistään tekstin muodossa olevia kirjoja. Kaikki kirjat ovat ranskankielisiä, joten ranskaa taitamaton voi vain todeta että hyvältä näyttää. Kirjakauppatilan pylväissä on belgialaisen Benjamin Montin näyttely. Pylväät on tapetoitu piirustuksin. Kuvia on muutama sata. Näyttelyn noin kahdestasadasta kuvasta Terre Noire Editions julkaisee kesällä kirjan. Tapahtuman neljännessä tilassa käydään keskusteluja. Lisäksi samassa tilassa on ilta kahdeksasta aamu viiteen erilaisia dj/performanssimusiikkiesityksiä.

Kutsuttuja festivaalivieraita on ympäripuolilta maailmaa. Pisimmän matkan on tehnyt Bostonissa asuva kirjailija Scott Heim. Hänen kirjasta Mysterious Skin tehty saman niminen elokuva on saapunut jokin aika sitten Euroopan elokuvateattereihin. Suurin osa kutsuvieraista on kuitenkin ranskankieliseltä alueelta ja pölöttävät ranskaa ja yhtä huonoa englantia kuin mitä itsekin. Lisäkseni paikalla on ehkä kolme sarjakuvataiteilijaa. Mukavia ihmisiä ovat olleet kaikki jotka olen tavannut. Tapahtuma on erittäin pieni. Kemin sarjakuvafestivaalin kokoinen. Ehkä jopa pienempi. Kävijöitä festivaaleilla on muutama sata. Scott Heimin ranskan kääntäjä oli kysynyt tullessaan Charleroihin paikallisilta ajo-ohjeita tapahtumapaikalle. Vastaus oli että ei sellaista festivaalia ole olemassa.

Livresse festivaalien rakenne on mahtava. Kirjallisuutta, musiikkia ja kuvataidetta. Tapahtuma on vain valitettavasti niin pieni ettei sen vuoksi kannata yksistään tehdä Belgian matkaa. Paikalla kannattaa kuitenkin ehdottomasti käydä jos sattuu liikkumaan lähimaastossa. Musiikkitarjonta on riittävää mutta kuvataiteen ystävä jää kaipaamaan enemmän näyttelyitä ja ehkä artistien esiintymisiä vaikka festivaalien periaatteisiin kuuluukin leppoisa yhdessäolo, eikä artisteja haluta rasittaa liiaksi vaan pyritään luomaan stressitön ilmapiiri. Livresse festivaaleilla pidetään vieraista erityistä huolta.

Lauantaina kierrän kaupunkia Dominique Fabren kanssa ja ostan tuliaisia. Suklaata ja juustoa. Minulla on paperilla pari juustomerkkiä kirjoitettuna muistiin (Kiitos samalle festivaalityöntekijälle joka osasi kertoa perunoiden salaisuuden.). Juustokaupassa kauppias huutaa minulle kovaan ääneen paperilta osoittamiani juustojen nimiä (Belgiassa kuten Ranskassakin ihmiset tulevat lähemmäs kuin mihin suomalainen on tottunut). HERVE!! HERVE!! HERVE!! SIROP DE LIEGE!! Myötäilen vain, että juuri niitä. En tiedä haluaako hän minun toistavan perässä juustojen nimiä vai mitä. Mies on todella agressiivinen. Säilytän malttini koska haluan juustot. Sitten hän kysyy olenko britti. Kuullessaan olevani suomalainen käytös muuttuu täysin. Ärinä ja huuto loppuvat ja kaupanteko jatkuu positiivisessa hengessä. Britit eivät taida olla ranskankielisellä alueella kovin pidettyjä.

Sunnuntaina syön elämäni ensimmäisen jäniksen. Oikeastaan vain vasemman jalan. Liha on ihan hyvän makuista mutta ateriasta jää omituinen tunne. En ehkä pidä lihan väristä. Ajatus pupun syömisestä ei sinällään minua häiritse.

Makumatka jatkuu maanantaina paluulennolla kun minulle tuntematon ulkomaalainen herrasmies haluaa välttämättä vaihtaa bisnesluokan paikkansa minun ahtaaseen turistiluokan istumatilaan. Tämä on ensimmäinen kerta kun syön lentokoneessa hyvää ruokaa. Ja erilaisia lämpimiä sämpylöitä. Ja jälkiruoan. Ja tulen kylläiseksi. Ja käytän metallisia aterimia. Ilmeisesti bisnesluokassa matkustavat eivät ole vaaraksi lennon turvallisuudelle ja saavat käsitellä terä-aseita lentokoneessa. Itseasiassa tämä on toinen kerta kun sattuman oikusta matkustan bisnesluokassa. Siitä en tiedä onko sattumaa että olen nyt matkustanut kolmesti Brussels Airlinesillä ja matka on joka kerta ollut pomppuinen. Lentokoneen vaappuessa pilvien yllä ja henkilökunnan köyttäessä itseään kiinni koneeseen, mieleeni tulee elokuvat joissa kone on pudonnut ja päähenkilön luullaan kuolleen koska hänen paikalla istunut henkilö on kuollut törmäyksessä. Kumpi meistä sitten on se päähenkilö, minä vai se paikallani istuva ulkomaalainen? Kumpi meistä kuolee? Koneen täristessä kirjoitan muistikirjaani: Sinä joka löydät tämän kirjan tai paperin palan, minun piti istua paikalla 17 F mutta vaihdoin paikkoja paikalla 3 D istuneen herran kanssa. Hän istuu nyt minun paikallani, kahden tuttavansa välissä. Minä olen suomalainen Marko Turunen.

Kiitos!

 

SALON DU LIVRE ET DE LA PRESSE JEUNESSE, Montreuil 2.-6.2005

Marko Turunen

Perjantai 2.12.2005 Charles De Gaullen lentokenttä. Takana on kolmen tunnin lento Helsingistä Pariisiin. Lentokoneessa istuin viimeisellä penkkirivillä. Edessäni istui kaksi lasta, myös oikealla puolellani istui kaksi lasta kuten vasemmallakin. Vasemmalla istuvat olivat aivan hiljaa koko matkan ajan. Edessä toinen lapsista vaikeroi ja tuherti itkua melkein koko lennon ajan. Oikealla puolellani äitinsä sylissä istunut pieni tyttö nappasi Coca-Cola tölkkini kun katsoin toisaalle ja kaatoi sen syliini. Laskun aikana tytön vuoden tai kaksi vanhempi sisar ei suostunut turvavöihin vaan seisoa jökötti jäykkänä penkillä ja huusi kurkku suorana. Laukkuani odotellessa avaan puhelimen. Kylmä hiki alkaa puskea otsalta kun puhelin älähtää ja ilmoittaa pin-koodin olevan väärä. Näppäilinkö sen epähuomiossa väärin? Yritän uudelleen. Puhelin ärähtää. Enää yksi yritys. Huuhtelen vessassa kasvoni kylmällä vedellä ja vedän henkeä. Kokeilen toista tuttua numeroyhdistelmää. Puhelin lukkiutuu kokonaan. Puhelimessa on kaikki matkalla tarvitsemani tiedot. Osoite minne olen menossa, yhteyshenkilöni nimi, tapahtuman nimi ja tuttujen puhelinnumerot. Muistelen, että määränpääni, tapahtuma jonka nimeä en muista, on Rue de Parisilla. Astun taksiin ja ojennan kuskille lapun mihin olen hetkeä aiemmin kirjoittanut kaiken minkä luulen muistavani eli rue de paris, ? ja salon livre jeunesse sanat. Kuski nyökkää ja näyttää heti ymmärtävän mistä on kysymys. Pian mies kuitenkin kaivaa esiin kartan ja alkaa ihmetellä asiaa. Tunnin ajettuamme kuski pysäyttää auton kadun laitaan, sulkee minut taksin sisälle ja juoksee läheiseen optikkoliikkeeseen. Selviää, että olemme noin sadan metrin päässä oikeasta paikasta. Ennenkuin kuski jättää minut kyydistä, hän kertoo huolestuneella äänensävyllä alueella asuvan paljon mustia, mutta lisää että alue on kuitenkin ihan ok. Salon Du Livre De La Presse Jeunesse eli Montreuilin lasten- ja nuortenkirjojen messut ovat suuressa punaisessa tiilirakennuksessa, joka eroaa täysin kadun muista rakennuksista arkkitehtuurinsa puolesta. Rakennus on kymmeniä vuosia naapureitaan nuorempi ja muodoltaan pelkistetympi (laatikkomainen). Talon ympärillä pyörii valtava määrä poliiseja. Ranskan kulttuuriministeri on paikalla. Nimeäni ei löydy kutsuvieraslistalta, eikä minua, epäilyttävää kahta laukkua kantavaa ranskaa taitamatonta ulkomaalaista haluta päästää sisälle rakennukseen. Muistelen yhteyshenkilöni nimeksi Jean-Luc mutta sen nimisiä on monia. Pitäisi tietää sukunimikin. Oikeasti nimi on Denis-Luc mutta sekoitan sen Star Trekin kapteeni Jean-Luc Picardiin. Lopulta nainen tiskin takaa lähtee viemään minua Fremokin tilaan. Olen saapunut paikalle Fremokin (ranskalais-belgialainen kustantamo) kutsumana ja Suomen Suurlähetystön sponsoroimana. Jossain messualueella on töitäni esillä. 13 originaalia Base (Pohja) kirjasta. Toisessa kerroksessa hyvällä paikalla on Fremokin myyntitila. Asiat alkavat selvitä. Yvan Alagbé vie minut lähellä sijaitsevaan Fremokin toimistoon, mistä voin soittaa Suomeen. Annemari alkaa selvittää puhelin ongelmaani ja pian saan Suomesta puk-koodin ja puhelimeni toimii jälleen. Unohtamani pin-koodi oli 1,2,3,4!

Takaisin messutilassa. Salon Du Livre De La Presse Jeunesse on viisi päiväinen Pariisin esikaupungissa Montreuilissa järjestettävä lasten- ja nuorten kirjoihin keskittyvä tapahtuma. Kävijöitä tapahtumassa on noin 300 000. Tänä vuonna Ranskassa on julkaistu 4719 uutta lasten- ja nuortenkirjaa ja uusintapainoksia on otettu 5209 eri nimikkeestä! Messualue on tupaten täynnä kirjoja sekä ihmisiä. Tarjonta on ylitsepursuavaa ja kirjat ovat ulkoasultaan korkeatasoisia ja tasaisen hienoja, mikä tekee vaikeaksi löytää ne pari kirjaa jotka sopivat budjettiin. Tarjolla on miljoona kirjaa, eivätkä ne juurikaan eroa toisistaan! Ehkä jos viettäisi paikalla kaikki viisi päivää, olisi mahdollista tehdä jotain ostopäätöksiä. Fremokin osasto on hieno ja iso. Fremok ei julkaise lasten kirjoja mutta on osallistunut tapahtumaan jo muutaman vuoden ajan. Etualalla Fremokin tilassa on pitkä pöytärivistö, jossa useat eri taiteilijat signeeraavat kirjoja. Tänä vuonna pöydän takana vierailevat mm. Anke Feuchtenberger, Stefano Ricci, Baudoin, Yvan Alagbé, Thierry Van Hasselt, Blanquet, Stefan J.H. Van Dinther ja monet muut. Signeeraustilan vasemmalla puolen on Fremokin myymälä. Fremokin eVe on koonnut hienon ja laajan valikoiman uutta ranskalaista (myös käännettyä) sarjakuvaa eri kustantajilta myyntiin. Ranskalainen sarjakuva on jälleen hypännyt askeleen eteenpäin sitten edellisen vierailuni 2003. Suomalaisena on vaikea ymmärtää tasoa ja tarjontaa. Kirjat ovat todella hienosti toteutettuja ja kauniita. Kaiken kaikkiaan sarjakuvatarjonta on ranskaksi huomattavasti monipuolisempaa, tasokkaampaa ja mielenkiintoisempaa kuin vaikkapa mitä on mahdollista englanniksi löytää. Jos olet esimerkiksi aikuismangan (en tarkoita pornoa) ystävä ja japanin oppiminen tuntuu mahdottomalta, sinun on syytä opetella ranskan kieli.

Olen signeeraamassa kirjoja perjantaista maanantaihin muutaman tunnin päivässä. Nyt vieressäni istuvat Anke Feuchtenberger ja Stefano Ricci. Signeerattavia kirjoja tulee harvakseltaan. Anke vieressäni joutuu tekemään töitä tauotta. Artistit polttavat tupakkaa tai sikaareja sekä siemailevat viiniä. On tylsä kököttää pöydän takana tekemättä mitään. Tauot omistuspiirustusten hakijoiden välillä saattavat olla pitkiä. Ainakin tuntuvat siltä. Alan kirjoittaa luonnoskirjaani ideoita tulevia omistuspiirustuksia varten. Yritän näyttää siltä kuin tekisin jotain tärkeää. Eli niitä ideoita! Lintu? Tikka hyökkää Muukalaisen kimppuun. Asioita jotka hyökkäävät Muukalaisen kimppuun. Pahoja asioita jotka vyöryvät Muukalaisen yli. Ninja, kala, valasta olen jo käyttänyt. Jotain mekaanista? Yllättävää ja hauskaa sen pitäisi olla. eVe tuo kupin valkoviiniä. Takaisin ideoimaan. Eli niitä asioita mitkä voivat hyökätä Muukalaisen kimppuun. Ei vieläkään mitään. Yritä nyt keksiä jotain ennen kuin joku tulee pyytämään piirustusta! Vähän arveluttaa mitä tänään vielä tapahtuu. Pariisissa yksin. Anken ja Stefanon kanssa oli aiemmin puhetta, että menisimme syömään Thierryn ja Yvanin kanssa. Ehkä. Kirjamessujen ovet suljetaan kymmeneltä. Yvan, kuten myös muut Fremokkilaiset ovat pitkien työpäivien uuvuttamia, eivätkä jaksa lähteä syömään. Käymme yhdellä oluella ja jatkan matkaa Yvanin ja Eric Lambeen kanssa kohti vielä määrittelemätöntä yösijaa. Yvan oli aiemmin sähköpostitse luvannut minulle yöpaikan hänen asunnoltaan. Samassa viestissä hän antoi myös kahden naapurin puhelinnumerot. Jos vaikka yövyn naapurissa. Otin puhelinnumerot ensin vitsinä mutta aiemmin päivällä hiukset nousivat pystyyn kun juttelin Stefan Van Dintherin kanssa ja hän kertoi että hänen oli ollut määrä yöpyä Yvanin kotona mutta oli nukkunut naapurissa! Matkalla pysähdymme pikaruokalaan. Yvan tarjoaa minulle taikinan sisällä olevia magentan värisiä makkaroita. Hyviä ovat. Vierailemme vielä Yvanin naapurin luona, jonne Eric jää yöksi! Itse yövyn kerrosta ylempänä Yvanin asunnolla.

Lauantaina tapaan Eiffel-tornin alla Pasin, Tuijan ja Aaronin. Aaron on kummipoikani. Lähdemme kapuamaan kohti Eiffelin huippua. Ensin jonotamme lippuja puoli tuntia. Vaikka Pariisi on sateinen ja kolea, turisteja riittää. Matka ylös ja takaisin alas kestää kaksi ja puoli tuntia. Tuosta ajasta kaksi tuntia menee jonottamisiin. Illalla kokoonnumme Fremokin toimistolle. Yvanin veljen Meddyn puoliso Martha tarjoaa afrikkalaista ruokaa. Ilta ja yö on hauska. Puheenaiheeksi nousee ranskalaisten tapa suukotella toisiaan. Selvitämme tarkoin ketä pussataan, monta kertaa ja milloin.

Sunnuntaina käyn Pompidou-keskuksessa katsomassa Dada-näyttelyn. Jono on kaksisataa metrinen mutta etenee rivakasti. Näyttelytila on tungettu täyteen taidehistorian sivuilta tuttuja teoksia. Nähtävää on valtavasti, enkä oikein jaksa pysähtyä ja keskittyä tarjontaan vaikka näen monia teoksia jotka ovat innostaneet minua aiemmin netistä tai kirjan sivuilta koettuina. Ylitsepursuava ja tasainen teos kavalkaadi jää yleisilmeeltään tylsäksi. Asiaan vaikuttaa varmasti ihan pieni krapula, väsymys ja teosten tekstivetoisuus.

Maanantaina matkaan metrolla kohti katakombeja. Samalla on tarkoitus käydä Fondation Cartierissa katsomassa Ron Mueckin näyttely. Mueck tekee valtavia elävän näköisiä ihmisveistoksia. Metrosta kadun pinnalle noustessa minulla ei ole minkäänlaista aavistusta mihin suuntaan minun pitäisi jatkaa. Pyörittelen opaskirjan karttaa kädessäni. Samalla vanhempi ranskalainen herrasmies rikkoo mielikuvan yhdestä ranskalaisen stereotypiasta ja tarjoaa apuaan. Osoitan sormella kartasta minne olen menossa ja mies kääntää kartan kädessäni oikeinpäin ja viittaa kädellä suunnan minne minun tulisi jatkaa. Merci! Löydän katakombit ja Fondation Cartierin mutta molemmat ovat maanantaina suljettu. Tietysti! Otan kuvan Mueckin näyttelystä kadulta ikkunan läpi. Näyttely jota en Pariisissa nähnyt. Illalla on messujen loppubileet. Tapahtuma muistuttaa paljon suomalaisia pikkujouluja. Ihmiset juovat alkoholia ja tanssivat. Kukaan ei tunnu välittävän kuinka tyhmältä heidän tanssinsa näyttää. Ja miksi pitäisi? Haen itselleni juotavaa ja eräs nuori ranskalainen huomauttaa, että Ranskassa on tapana tuoda juotavaa kaikille. Otan oluttölkin ja palaan tiskille. Näytän baarimikolle tölkkiä ja nostan viisi sormea pystyyn. Siis viisi olutta! Mies nauraa minulle ja antaa litran pullon Coca-Colaa.

Tiistaina käymme Yvanin kanssa Angouleme-konferenssissa. Tilaisuudessa esitellään seuraavat Angoulemen sarjakuvafestivaalit tiedotusvälineille ja yhteistyökumppaneille. Paljon pukuihmisiä. Annemarilta tulee tekstiviesti: Tuo viiniä ja suklaata. Ajattelin ostaa juustoa, en viiniä ja suklaata. Kohtalo puuttuu kuitenkin asiaan. Matkalla ulos, oven pielessä on mies jakamassa viinipulloja.

Lentokentällä juuri kun olen nousemassa koneeseen, edessäni oleva noin 60-vuotias intialainen mies huutaa ja kaatuu maahan lyöden ensin päänsä tiskin kulmaan. Mies makaa maassa ja käsi nykii hieman. Ensin ajattelen kyseessä olevan epileptinen kohtaus, mutta nykiminen ei ole rajua ja muut intialaiset ovat täysin yllätettyjä ja epätoivoisia. Jotkut peittävät kasvonsa kämmeniinsä ja itkevät. Kaiuttimissa kaikuu naisääni: Medic! Medic! Pahalta näyttää. Menen sisälle koneeseen enkä saa koskaan tietää jääkö mies henkiin. Vaikka Ranskan matka päättyy kolkkoihin tunnelmiin, jää matkasta positiivinen mielikuva. Mukavaa oli. Merci beaucoup!

 

Salão Lisboa 2005

Marko Turunen

IN ENGLISH DOWN BELOW

Torstaina 19.5.2005 lennän Brysselin kautta Lissaboniin. Lennolla tapaan ensimmäistä kertaa Harri Römpötin (journalisti) sekä Jyrki Heikkisen (taiteilija), jotka tunnistan valokuvista. Suomi on teemamaa tämän vuotisessa Salão Lisboa sarjakuvatapahtumassa. Kutsuttuina vieraina ovat Matti Hagelberg, Katja Tukiainen, Terhi Ekebom, Jyrki Heikkinen, Tarmo Koivisto, minä sekä Navasta Jenni Rope, Kasper Strömman, Kati Rapia, Aapo Rapi ja Jussi Karjalainen. Muita vieraita ovat Dernier Cri eli Pakito Bolino ja Carolyn Sury, Max Andersson, Lars Sjunnesson, Guido Buzzelli, José Carlos Fernandes, Gigi i Gigi, Emmanuel Guibert, Luís Lázaro, Didier Léfevre, Helge Reumann, Xavier Robel sekä Pedro Zamith. Lentokentällä meitä on vastassa Nuno Neves ja hänen tyttöystävä Susan. Nuno ja Susan tarjoavat meille kyydin festivaalinäyttelyn avajaisiin Lisbon Greenhouse Naveen Lissabonin keskustaan. Näyttelytilaan kuljetaan suuren eksoottisen puutarhan läpi. Puutarhan vieressä on pieni lampi. Matkalla voi törmätä riikinkukkoon, kilpikonnaan, sisiliskoon ja useisiin vesilintuihin. Näyttelytila jakaantuu kahtia. Edessä pienemmässä tilassa on Dernier Crin näyttely ja pitkässä hallimaisessa tilassa on esillä loput festivaalivieraat. Aivan perällä on kallio ja soliseva puro. Pieni sisäänpääsymaksu kannattaa maksaa jo pelkästään nähdäkseen puutarhan.

Puoli yhdeksältä tapahtuman puuhamies Marcos Farrajota ilmoittaa kaupungin tarjoamasta yhteisestä illallisesta hotelli Mundialin ravintolassa. Meille painotetaan, että paikalla pitää olla viimeistään puoli kymmeneltä. Meillä on vaikeuksia löytää parkkipaikkaa ja myöhästymme hiukan. Mieleen hiipii pelko ettemme saa enää ruokaa tai meitä ei päästetä sisään. Hotellin aulassa näemme baarin puolella muita suomalaisia jotka kertovat ettei ravintolaa ole vielä edes avattu. Ensimmäinen oppitunti Suomen ja Portugalin kulttuurieroista. Joskus yhdentoista jälkeen (yhden jälkeen suomen aikaa) pääsemme ravintolan puolelle. Alkuruokana on Créme de Alho Francês (purjokeitto?) ja pääruokana Medalhões de Pescada au Meunier (turskaa?). Jälkiruoaksi tarjotaan Leite Créme Conventual sekä maailman pienin ja tuhdein kuppi kahvia. Illalliselta jatkamme pieneen olutkuppilaan. Kuppilan pitäjä siirtää jo pöydissä istuvia ihmisiä muille paikoille ja tekee tilaa kymmenhenkiselle seurueellemme. Seinällä on kaksi väärään perspektiiviin maalattua jalkapallokenttä-aiheista taulua. Olut maksaa euron ja vessassa on hienot kaakelit. Olen hukannut meille lähetetyn festivaaliohjelman ja kysyn Marcokselta mitä huomenna tapahtuu. Mitä minun pitäisi tietää? Saan vastaukseksi don`t worry. Viideltä aamulla raahaudun matkalaukkuineni hotellille ja kirjaudun sisään. Vastaanottotiskillä on kaksi työntekijää ja asiointi tapahtuu kuin kello olisi viisi iltapäivällä eikä aamuyöllä. Hotellihuone on siisti ja vastaa tasoltaan hyvää suomalaista. Huoneessa on valtava sänky ja sisäpihalla uima-allas. Ainoa missä toivoisi parempaa, kuten muissakin ulkomaisissa hotelleissa, on suihku. Suihkutin roikkuu ryhdittömästi seinällä ja vesi tulee harvakseltaan suuttimesta.

Aamupalaa tarjotaan yhteentoista jonka jälkeen lähdemme (minä, Jussi, Maija ja Terhi) Nunon kyyditsemänä kohti Atlantin rantaa. Ennen matkaa käyn hotellin vastaanotossa ilmoittamassa, että minulle on annettu erehdyksessä kahden hengen huone, eikä minua ole kuin yksi. Virhettä ei ole tapahtunut. Huone on tarkoitettu yhdelle. Sänky on vain iso. Euroopan läntisintä kohtaa lähestyessämme maisema alkaa muuttua aavikoksi. Atlantti vyöryy rantaan kahden metrin korkuisina aaltoina. Rannalla hulmuaa punainen lippu uintikiellon merkkinä. Kahlaan jäiseen veteen polvia myöten. Olin suunnitellut uivani mutta virtaus on todella kova, enkä sittenkään uskalla. On kuitenkin hieno kokemus vain seisoa vedessä ja nähdä Atlantin valtameri. Puoli viideltä olemme Gulbenkianin museossa. Festivaaliohjelma on alkanut kolmelta. Paikalla on kourallinen ihmisiä. Napa esiintyy. Pian luokseni tulee nainen hiukan hermostuneen näköisenä. Toimittaja Nuno Franco on odottanut minua kello kolmesta kasvihuoneella. Tiesin haastattelusta mutten koska ja missä ja kun sitä edellisenä iltana olin kysellyt, vastaus oli don`t worry. Ihmeellistä kyllä, saapuessani näyttelytilaan, on Herra Franco vielä paikalla minua odottamassa, eikä vaikuta ollenkaan kiukkuiselta tai hermostuneelta. Haastattelu sujuu hyvässä hengessä.

Lauantaina menen Aapon ja Terhin kanssa Lissabonin jättimäiselle kirpputorille Campo de Santa Claraan. Muutaman tunnin vaelluksen jälkeen olemme vielä melkein lähtö-asetelmissa. Terhi on ostanut norsu-paidan ja kaappiin kaksi vetokahvaa. Kauppaa tehtiin pitkään kolmen hyvin pukeutuneen vanhanajan herrasmiehen kanssa. Aapo on ostanut pinon levyjä sekä omituisen kuminuken todisteeksi Tommi Musturille kirpputorilla käynnistä. Itse etsin äidille krusifiksia mutta tarpeeksi kitschiä ei löydy ja ostan sen sijaan itselleni Spiderman kännykän kahdella eurolla. Kolmelta kiidämme taksilla Gulbenkianin museoon seuraamaan festivaaliohjelmaa. Tarmo Koivisto ja Matti Hagelberg aloittavat kertomalla omasta työskentelystään. Tarmo kertoo Mämmilästä ja voittamistaan kahdesta oikeudenkäynnistä. Matilla ei ole oikeasti mitään sanottavaa mutta ilahduttaa yleisöä muutamalla englannin kielisellä virkkeellä ja katoaa paikalta Miskan ja Katjan kanssa. Oma osuuteni, yhden miehen show on viimeisenä. 50 minuuttia kestävä esitys jää sisällöllisesti minimalistiseksi ja jännittävä tilanne karsii entisestään suppeaa sanavarastoa. Yleisö vaikuttaa kuitenkin tyytyväiseltä vaikka minua nolottaa.

Yöllä Jyrki kuvaa paikallista katumaisemaa ja samalla huumekauppaa ja saa neljä mustaa miestä kimppuunsa. Hän on jättäytynyt meistä muutaman metrin päähän eikä kukaan huomaa tapahtumaa. Jyrki onnistuu pitämään kameransa, eikä hänelle käy pahasti. Sunnuntaina aamulla Jyrki herättää minut puhelinsoitolla. Hän on myöhästynyt paluulennolta. Hotellin henkilökunta ei ole herättänyt Jyrkiä toivomusten mukaisesti. Päivällä kuvaan näyttelyn ja kävelen Castelo de São Jorgelle (vanha linna korkean kukkulan päällä). Muureilta avautuu näyttävä näkymä ympäri Lissabonia. Pihalla on vanhoja hienoja puita ja paikalla on paljon turisteja. Muurien sisätilan täyttävät rihkamaa myyvät myyntikojut ja teknomusiikki soi niin kovaa ettei puhetta kuule. Ihmettelen yhdistelmää. Vanhat hienot muurit ja upea maisema ja teknomusiikilla ryyditetty markkinahumu. Alkuyöstä ihmiset vyöryvät Lissabonin ahtaille kaduille huutaen Benfica! Paikallinen jalkapallojoukkue Benfica on voittanut maan mestaruuden. Autot soittavat torvea ja tunnelma on niin korkealla, että voisi kuvitella kysymyksen olevan jostain suuremmasta. Aamu-yöllä ajaudumme satamaan punaisten lyhtyjen alueelle. Baarit on nimetty eri maiden pääkaupunkien mukaan. Tokio on suljettu. Menemme Osloon. Oslo on pieni pitkulainen kapea tila. Alkuun sisällä soi 70-luvun disko mikä vaihtuu hiljalleen 80-luvun vastaavaan ja Bon Jovi putkeen. Paluu hotellille ei onnistu mutkitta. Taksi ei löydä perille ja lopulta kävelemme Aapon kanssa takaisin hotellille.

Maanantaina kirjaudun kymmeneltä aamulla ulos hotellista ja suunnistan kohti lentokenttää. Suunnittelen meneväni bussilla mutta reilut sata metriä painavia laukkuja kannettuani kohdalle osuu taksi. Matkalla kuski pulisee jotain Benficasta vaikka sanon heti não compreendo. Vastaan tulevat taksit ajavat käsi ulkona etusormi pystyssä jalkapallomestaruuden merkkinä. Brysselissä lentokoneessa paikalleni jonottaessa havahdun muutamaan pieneen nykäisyyn jalkojeni alla. Seison jonkun puvun takin päällä. Siirryn vähän ja ulkoministeri Erkki Tuomioja vetää takkinsa lattialta. Ruoka Finnairin lennolla on hyvää ja palvelu ystävällistä ja moitteetonta. Lissabonin ja Brysselin väliä lentävä Portugalin lentoyhtiö TAP on uusi lähes suosikkini. Lentokone on nykyaikainen, ruoka hyvää ja henkilökunta kauniita ihmisiä, kuin katalogista. Finnair on kuitenkin ykkönen. On mukava asioida suomeksi ja laskun aikana valot himmennetään, radiosta alkaa virrata rauhoittavaa hissimusiikkia ja katosta roikkuvista näytöistä voi seurata koneen laskeutumista.

Salão Lisboa festivaalista en tiedä paljoa enempää kuin ennen matkaa. Kolmen viikon mittainen sarjakuviin ja kuvituksiin keskittyvä tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi. Pienehkön näyttelykokonaisuuden lisäksi on joitain esitelmiä ja festivaalivieraiden esiintymisiä. Näyttelystä julkaistaan näyttävä paksu katalogi missä näytteillä olevat artistit esitellään artikkelein ja kuvanäyttein. Tapahtumaan on satsattu paljon rahaa ja puitteet ovat mahtavat. Tapahtuman järjestää Bedeteca de Lisboa. Vaikka tapahtuma on pieni, matka Lissaboniin kannattaa. Portugali on kaunis maa ja nähtävää yksistään Lissabonissa riittää useampaankin matkaan.

Jälkisanat: Jyrki pääsi seuraavalla lennolla takaisin Suomeen ja on kotona perheensä luona Kuopiossa. Nunolle ja Susanille suuret kiitokset kaikesta ystävällisyydestä ja vaivannäöstä. Kiitokset myös kaikille Salão Lisboa tapahtuman järjestäjille.

 

Salão Lisboa 2005

Marko Turunen
English translation Mika Lietzen

On Thursday, nineteenth of May 2005 I fly through Brussels to Lisbon. On the flight I meet Harri Römpötti (a journalist) and Jyrki Heikkinen (an artist) for the first time, I recognize them from photos. Finland is this year`s theme at the Salão Lisboa comics event. The invited guests are Matti Hagelberg, Katja Tukiainen, Terhi Ekebom, Jyrki Heikkinen, Tarmo Koivisto, myself and from Napa Jenni Rope, Kasper Strömman, Kati Rapia, Aapo Rapi and Jussi Karjalainen. The other guests are Le Dernier Cri, in other words Pakito Bolino and Carolyn Sury, as well as Max Andersson, Lars Sjunnesson, Guido Buzzelli, José Carlos Fernandes, Gigi i Gigi, Emmanuel Guibert, Luís Lázaro, Didier Léfevre, Helge Reumann, Xavier Robel and Pedro Zamith. On the airport we are met by Nuno Neves and his girlfriend Susan. Nuno and Susan offer us a ride to the opening of the festival exhibition at the Lisbon Greenhouse in Nave in the center of Lisbon. You arrive at the festival space through a large, exotic garden. Next to the garden there is a small pond. On the way you might come across a peacock, a turtle, a salamander and several species of seabirds. Le Dernier Cri exhibition is set in the smaller space in front and the long hall features the rest of the festival guests. The space ends at a rock face and a small stream. The garden alone is worth the small entrance fee.

At half past eight the primus motor of the event Marcos Farrajota tells us about a dinner offered by the City of Lisbon at hotel Mundial`s restaurant. We are told we should be there at half past nine at the latest. We have trouble finding a parking spot and we arrive a little late. I`m frightened by the thought that we will no longer be allowed in or served food. In the hotel lobby we notice other Finns at the bar who tell us that the restaurant isn`t even open yet. Our first lesson in the cultural differences between Finland and Portugal. Sometime after eleven (one o`clock Finnish time) we enter the restaurant. The starter is Créme de Alho Francês (leek soup?) and the main course is Medalhões de Pescada au Meunier (cod?). As a dessert we have a Leite Créme Conventual and the world`s smallest and strongest cup of coffee. From the dinner we continue to a small pub. The pub keeper tells people already sitting at the tables to move and makes room for our ten-person group. On the wall there are two paintings of a soccer field painted in wrong perspective. The beer costs an euro and the restroom has nice tiles. I`ve lost the festival program and ask Marcos what`s going to happen tomorrow. What should I be aware of? I`m told not to worry. At five in the morning I drag myself and my suitcases to the hotel and check in. There are two employees at the desk and my check-in is pretty much as if it`s five in the afternoon and not five in the morning. The hotel room is nice and about the same level as a good Finnish one. The room has a huge bed and there is a swimming pool in the courtyard. The only thing I`d like to improve, like in many other foreign hotels, is the shower. The nozzle hangs limply on the wall and the spray is erratic.

The breakfast is served until eleven after which we (myself, Jussi, Maija and Terhi) head out towards the Atlantic Ocean chauffeured by Nuno. Before the trip I pop in at the hotel reception to tell them that I`ve been mistakenly given a two-person room and there`s only one of me. There is no mistake. The room is meant for one. The bed is just big. As we approach the westernmost point of Europe the scenery turns into a desert. The Atlantic roars to the beach in waves two meters tall. There is a red flag flying at the beach, signaling that swimming isn`t allowed. I wade into the water, up to my knees. I had planned to swim but the currents are really strong, and I change my mind. It is however a great experience to just stand in the water and see the Atlantic Ocean. At half past four we are at the Gulbenkian museum. The festival program has started at three. There is a handful of people present. Napa is on the stage at the moment. Soon a woman approaches me with a worrying look. The journalist Nuno Franco has expected me since three o`clock at the greenhouse. I knew about the interview but not when and where it was supposed to be, and when I asked last night, I was told not to worry. Strangely enough, as I arrive at the exhibition space, Mr. Franco is still there waiting for me and doesn`t seem to be at all angry or nervous. The interview is held in good spirits.

On Saturday I go with Aapo and Terhi to the giant flea market at Campo de Santa Clara. After a few hours of wandering we are still almost at starting point. Terhi has bought a shirt with an elephant and two cupboard handles. The bargaining went on for a long time with three well-dressed, old-fashioned gentlemen. Aapo has bought a pile of records and a peculiar rubber doll for Tommi Musturi as a proof that he visited the flea market. I myself look for a crucifix for my mother but I cannot find one that would be kitsch enough, so instead I buy myself a Spiderman cell phone that costs two euros. At three o`clock we speed in a taxi to the Gulbekian museum to see some of the festival program. Tarmo Koivisto and Matti Hagelberg begin by telling about their working methods. Tarmo tells about Mämmilä and the two court trials he won. Matti says that he doesn`t really have anything to say, but entertains the audience with a couple of English phrases and disappears from the scene with Miska and Katja. My own part, one man show, is the last. My appearance lasts for fifty minutes, its contents reduced to almost nothing and the exciting situation eroding my already limited vocabulary. The audience seems satisfied, although I`m embarrassed.

During the night Jyrki takes pictures of the local street scene and in passing of the drug trade, and gets four black guys after him. He has dropped a couple of meters behind us so nobody notices what`s happening. Jyrki manages to keep his camera and he`s not hurt. On Sunday morning Jyrki wakes me up with a phone call. He has missed his return flight. The hotel staff didn`t wake him up as he had requested. During the day I photograph the exhibition and walk to Castelo de São Jorge (an old castle on the top of a high hill). You can see a beautiful view of Lisbon from the ramparts. On the courtyard there are fine old trees and lots of tourists. The courtyard is filled with sales booths selling all kinds of trinkets and techno music is turned so loud that you cannot hear speech. I wonder at the combination. In the early morning hours people pour onto the narrow streets of Lisbon screaming Benfica! The local soccer team Benfica has won the Portuguese championship. The cars honk their horns and the mood is so high, that one would think it`s about something more important. Later we drift to the harbor and the red lights district. The bars are named after different world capitals. The Tokyo is closed. We go to the Oslo. The Oslo is a small, long and narrow space. At first the music played is seventies` disco, which slowly changes into more of the same from the eighties, ending in Bon Jovi. The return to the hotel isn`t without difficulties. The taxi cannot find it and in the end Aapo and I walk back to the hotel.

On Monday I check out of the hotel at ten o`clock and navigate towards the airport. I plan on taking the bus but after dragging my heavy suitcases for about a hundred meters I come across a taxi. On the way the driver is babbling something about Benfica although I immediately say não compreendo. The taxis we pass are driving with a forefinger up, as a token of the soccer championship. In Brussels, waiting to be seated in the aero plane, I come to when somebody yanks something from under my feet. I`m standing on someone`s coat. I move a little and the Finnish Minister of Foreign Affairs Erkki Tuomioja pulls his coat from the floor. The food on Finnair flights is good and the service friendly and beyond reproach. The Portuguese company TAP that flies between Lisbon and Brussels is almost my new favorite. The plane is modern, the food is good and the staff full of pretty people, as if plucked from a fashion catalog. Finnair is still number one, though. It is nice to talk in Finnish, and during landing approach the lights are dimmed, the radios start playing calming elevator muzak and you can follow the landing from the monitors hanging from the ceiling.

I don`t know much more about the Salão Lisboa festival itself than before the journey. The three weeks long event featuring comics and illustrations is held every other year. In addition to the small exhibitions there are some presentations and appearances by the festival guests. The exhibited works and introductions to the artists are collected in a well-done, thick book. A lot of money and effort has been spent on the event. The festival is organized by Bedeteca de Lisboa. Although the event is small, a trip to Lisbon is worth it. Portugal is a beautiful country and there is several trips` worth of things to see and do in Lisbon alone.

Afterword: Jyrki got back to Finland on the next flight and is at home with his family in Kuopio. Thank you to Nuno and Susan for all your hospitality and care. Thank you also to all organizers of the Salão Lisboa festival.

 

LUZERN 21.-24.4.2005

Marko Turunen
Kuvat Marko Turunen ja Johanna Rojola

Herään torstaina 3.55. Yön aikana on satanut lunta ja lämpötila on miinuksen puolella. Tien pinta on liukas. Puolisoni, Annemari, ajaa minut varoen linja-autoasemalle. Vaihdoin edellisellä viikolla kesärenkaat autoon. Bussi Helsinki-Vantaan lentokentälle lähtee Lahden linja-autoasemalta 5.00. Puoli seitsemältä olen ulkomaanterminaalin ovella. Jokaiselle luukulle jono kiertää pitkänä. Vasemmalla minusta on kuitenkin kaksi luukkua täysin vailla jonoa. Miksi? Rasitan aivojani kysymyksellä sekunnin murto-osan, otan pari askelta eteen, kaivan esille paperin jolla lentolippuni numero on ja ojennan sen nuorelle naishenkilölle tiskin takana. Onko sinulla Finnairin kulta vai platinakortti, nainen kysyy. Minulla ei ole kumpaakaan. Virkailija osoittaa minulle nelinkertaisena kiertävää jonoa. Jono on pituudestaan huolimatta erittäin vetävä. Pian Roberts-kahvilassa heti turvatarkastuksen toisella puolella näen Johanna Rojolan, Jenni Ropen, Tommi Musturin sekä Ville Rannan. Ryhmä suomalaisia sarjakuvataiteilijoita on kutsuttu Sveitsin Luzerniin Fumetto-sarjakuvafestivaaleille. Mukana ovat edellä mainittujen lisäksi Matti Hagelberg sekä Katja Tukiainen. Fumetto-sarjakuvafestivaalit on taidesarjakuvaan painottuva kaksiviikkoinen tapahtuma, joka huipentuu viimeiselle viikonlopulle jolloin festivaalien kutsuvieraat ovat paikalla. Yksi festivaalien lukuisista näyttelyistä on Outi Vanamon kokoama näyttely Comics Aus Finnland. Matin töitä on esillä kahdessa muussakin näyttelyssä. Blab!-antologian sekä Dernier Crin 10-vuotisjuhlanäyttelyssä. Lentokoneessa saan istua yksikseni erillään muista, koska lähtöselvityksessä vaihdoin ajattelemattomasti paikkani ikkunapaikkaan muutamia penkkirivejä edemmäs. Lento kestää 2 tuntia ja 15 minuuttia ja on tappavan tylsä. Ainoa valopilkku on koneen televisiossa esitettävä jotenkin mielenkiintoinen dokumentti jossa kerrotaan synteettisestä verestä, joka käy kaikille ihmisille veriryhmää katsomatta eikä kanna tauteja tai viruksia.

Sveitsissä ilma on pilvinen. Matin ja Katjan lastenvaunut ovat hukkuneet lennolla, mutta he saavat matkan ajaksi käyttöönsä toiset lentokentältä. Zürichistä jatkamme junalla kohti Luzernia. Menemme epähuomiossa vaunuun jossa ei saa puhua. Ei tule mieleen, että junassa voisi olla sellainenkin. Meitä huomautetaan kovasta äänestä ja vaihdamme kerrosta ylemmäs mistä onkin paremmat näköalat. Matti ja Katja jäävät lapsensa kanssa äänettömälle osastolle. Matka lentokentältä Luzerniin kestää tunnin ja menopaluulippu maksaa 52 sveitsinfrangia. Luzernin rautatieasemalla on Outi Vanamo meitä vastassa ja kävelemme festivaalikeskukseen missä saamme kuvalla ja nimellä varustetut festivaalipassit sekä juomalippuja. Meille jokaiselle myös jaetaan identtiset englanniksi käsinkirjoitetut A4:n mittaiset kirjeet, joissa onnitellaan menestyksestä First of all, I want congratulate you to your tremendous success which you had in your comic career. I have the see you drawing and comic and this is very good and wonderful! ja toivotaan piirustusta. Kirjeen mukana on kirjekuori postimerkillä ja keräilijän nimellä ja osoitteella varustettuna sekä kirjekuoreen sopiva paperilappu piirustusta varten. Ville piirtää lappuun kuvan samantien. Festivaalien ajan sarjakuvakirjojen myynnistä vastaa Analph sarjakuvakauppa. Puramme kirjat laukuista ja jätämme ne myyntiin myymälään. Tarjolla on monipuolinen valikoima laatusarjakuvia englanniksi, saksaksi, ranskaksi… sekä kutsuttujen festivaalivieraiden kielillä. Jäämme hetkeksi istumaan festivaalikeskukseen. Syön täytetyn patongin ja juon tuopillisen synteettistä olutta lentokoneessa esitetyn synteetisestä verestä kertovan dokumentin innoittamana.

Festivaalikeskuksesta Outi opastaa meidät hotelleille. Minulla ja Villella on huone Drei Könige hotellissa. Huoneeni on viidennessä kerroksessa (512) ja Villen kerrosta alempana. Huone ei ole iso, eikä hotelli ole kaupungin parhaita mutta enemmän kuin voisi odottaa. Vaatekaapin ovessa kerrotaan huoneen vuorokausihinnaksi 160 sveitsinfrangia. Suomessa samalla rahalla saa kahden hengen huoneen Tornista. Myöhemmin iltapäivällä käymme joukolla muutamissa festivaalinäyttelyissä. Alunperin meidän oli tarkoitus käydä Pilatus-vuorella, mutta oli pilvistä ja meitä neuvottiin olemaan menemättä sinne koska näkyvyys oli huono. Vuori oli pilven sisällä. Näyttelyt on sijoitettu Luzernin keskustan alueelle siten, että ne ovat inhimillisen kävelymatkan päässä toisistaan. Suomalaisen sarjakuvan näyttelyyn saamme kiivetä ahdasta portaikkoa usean kerroksen mitan ylhäälle ullakkokerrokseen. Näyttelytila on miellyttävä ja Outi on onnistunut ripustuksessa. Pohja-kirjan originaaleista rakentamani 2,5 metrinen läpinäkyvä seinämä, joka roikkuu katosta keskellä näyttelytilaa, on alkanut elää lämpötilanmuutosten mukana. Seinä koostuu 68:sta A4-kokoisesta läpinäkyvälle muoville tehdystä sivusta. Sivut on väritetty kontaktimuoveilla, jotka ovat alkaneet vetää sivuja hiukan kaarelle ullakon viileässä ilmassa. Odottamaton, vähemmän tervetullut yllätys. Lopputulos ei ole kuitenkaan aivan hirveä, eikä se tunnu häiritsevän ihmisiä. Itseä hiukan, koska odotukset olivat toisenlaiset. Comics aus Finnland näyttelystä jatkamme istumaan läheiseen kuppilaan. Ville ja Tommi piirtävät. Viivymme hetken jonka jälkeen kiertelemme katsomassa kaupunkia.

Illalla palaamme festivaalikeskukseen käymään Analph-kaupan valikoiman lävitse. Näyttelyt ja kauppa ovat auki aamu kymmenestä ilta kymmeneen. Masentaa hiukan, kun huomaan ettei kirjojani ole vielä mennyt yhtäkään kaupaksi ja ymmärrän raahanneeni niitä aivan liian monta kappaletta mukanani. Päivä on ollut pitkä ja matka väsyttää. Lähdemme Villen kanssa ruokakaupan kautta hotellille yhdeksän aikoihin. Sveitsissä aika tulee tunnin suomea perässä. Suunnittelen rentouttavaa hetkeä kylpyammeessa ja laskiessani ammeeseen paikallista kirkasta vihreää vettä en osaa epäillä, että ammeessa ei oikeasti mahdu kylpemään kuin lapsi. Istun ammeessa hetken polvet melkein rinnuksissa ja yritän samalla peseytyä. Suihkun käyttö on myös vaikeaa, koska kuumaa ja kylmää vettä säädetään erikseen ja seinässä oleva pidike suihkulle on reilun metrin korkeudella. Kylvyn jälkeen syön ostamiani elintarvikkeita. Aloitan valkoisen jauhon peittämällä makkarapätkällä. Makkara osoittautuu pepperonimakkaraksi ja todella tuhdiksi tavaraksi. En pysty syömään sitä sellaisenaan kuin muutaman sentin. Siirryn paahtoleipään nakeilla sekä juustolla. Syön myös omenan. Televisiosta näkyy 24 kanavaa ja yhdeltä niistä tulee Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuva italiaksi dupattuna.

Perjantaina aloitamme Villen kanssa päivän tunnin ja kymmenen minuutin mittaisella aamupalalla hotellin ravintolassa. Aamiaiselta kiirehdimme satamaan festivaalivieraille järjestetylle laivaristeilylle. Ja, ich möchte mit aufs Schiff und bin pünktlich da! Ilma on upea mutta hiukan kolea, mitä metalliset penkit korostavat. Laiva kiertää paikallisen järven ja risteily kestää noin kaksi tuntia. Tarjoilu pelaa ja tunnelma on kuin japanilaisella ryhmämatkalla. Kaikki valokuvaavat. Maisema on näyttävä ja laiva täynnä lahjakkaita ja kuuluisia ihmisiä. Risteilyltä jatkamme heti rannassa olevaan taidemuseoon katsomaan Blab!-näyttelyä. Näyttelytyöt ovat erittäin upeita ja hyvin ammattitaidolla toteutettuja ja niitä on hieno nähdä, mutta kuten monia muitakin sarjakuvanäyttelyitä, tätäkin vaivaa jonkinlainen epäkiinnostavuus. Näyttelyn ripustus on tavanomainen. Varsin pienet originaalit ovat nätissä rivissä kiertämässä seinällä näyttelytilaa ja ovat niin siloisia ettei niiden näkeminen sinänsä tuo mitään uutta jo Blab!-kirjoissa nähtyihin kuviin. Vain ihmetyksen kuinka huoliteltu tekninen toteutus on. Suuri elämys jää näyttelyvieraalta kokematta. Päälimmäisenä näyttelystä jää mieleen viereisestä tilasta kantautuva kovaääninen poraus ja pihalla oleva ambulanssi esittely.

Iltapäivällä on festivaalikeskuksessa omistuskirjoitusten ja omistuspiirustusten jakoa. Villen ympärille kerääntyy kymmenpäinen joukko 10-14-vuotiaita tyttöjä, joista Ville piirtää muotokuvat. Oma vuoroni jännittää. Ensimmäisen kuvan viivasta tulee varsin elävä. En ottanut mukaan tarvittavia tusseja. Onneksi Johanna ja Tommi lainaavat omistaan. Kuvittelin ihmisten hakevan piirustuksia sarjakuvakirjoihin mutta suurin osa hakee niitä omiin keräilykirjoihinsa. Joku on sitonut ison kirjan itse huolella ja käyttänyt paksua hyvää paperia. Italialainen keräilijä Antonio kertoo julkaisusta jonka nimeä en tunnista, valokuvasta jossa Chris Ware piirtää ja että pälvikalju kuvan etualalla on hänen. Antonio hakee minulta kahden päivän aikana kymmenisen piirustusta. Teen piirustukset mielelläni, koska hän ei pyydä kuvia vain keräilykirjaansa jossa on muutama sivu ennen tekemääni kuvaa Waren piirros, hänellä on myös kaikki mahdolliset julkaisut missä on sarjojani. On Strapazin 77, Ubu 3, Basis… Jotkut hakevat kuvia irtopaperille ja voi vain arvailla minne ne lopulta päätyvät.

Alkuillasta omistuspiirustusten jaon jälkeen suuntaamme festivaalikeskukselta Knut Larssonilla (ruotsalainen sarjakuvataiteilija) vahvistettuna Outin luo keitolle. Outi asuu Luzernin keskustassa yhdessä toimittaja Christian Gasserin kanssa. Asunnossa on neljä parveketta ja Gasserilla mittava levy-, kirja- ja taidekokoelma. Panteria, Beyeria, Hagelbergia, Prattia, Bolinoa… Outilta siirrymme festivaalibaariin, valtaamme sieltä nurkan ja pysymme siinä baarin sulkemiseen neljään aamulla. Baarissa aletaan puhua finnish cornerista ja illan ja yön aikana joukko ulkomaalaisia ja paikallisia festivaalivieraita käy jututtamassa meitä. Mm. Markus Huber, Monte Beauchamp ja karskin näköinen kaatokännissä oleva Helge Reumann, joka pyytää minua puukottamaan Gunnar Lundkvistin sekä Itävaltalaisen Mahlerin. Viideltä herätän hotellin yövahdin jolta saan huoneeni avaimen. Huoneessa laitan kellon soittamaan puoli kahdeksalta. Suunnittelen kiipeäväni Pilatus-vuorelle. Aamuisin ilma on selkeä ja minun pitäisi tulla takaisin festivaalikeskukselle ennen kello kahta iltapäivällä jolloin piirrän omistuspiirustuksia.

Lauantaina kello soi puoli kahdeksalta. En kykene nousemaan ylös. Nousen vasta yhdeksän jälkeen ja käyn ennen kymmentä syömässä aamiaista. Olo on hiukan hutera mutta suunnistan aamiaisen jälkeen rautatieaseman edestä lähtevään linja-autoon ja kohti Pilatus-vuorta. (Huom. Linja-auto ei ole ilmainen vaikka kukaan ei kuljettajalle rahaa tarjoa tai näyttää siltä että ihmiset vain kävelevät autoon sisään! Sveitsiläisillä on 2000 euroa maksava kortti jolla saa matkustaa ympäri maata melkein millä kulkuneuvolla tahansa. Paikallisliikenteen busseista junaan toiselle puolen maata.) Päätän nousta kävellen Pilatuksen toiselle tasolle ja sieltä hissillä kolmannen etapin huipulle. Jonkun matkaa käveltyäni olo on niin tuskainen, että päätän mennä hissillä ylös jo ensimmäiseltä tasolta. Hengähdän hetken polun varrella olevalla penkillä ja annan vuolaana valuvan hien hetken kuivua ja pulssin tasoittua ja sitten jatkan matkaani. Hetken kuluttua näen puunrungossa saksankielisen kyltin jossa varoitetaan villieläimistä ja villikoirista. Matka ylös kävellen alkaa tosissaan epäilyttää. Todellisuudessa kyltissä kehoitetaan pitämään koirat kiinni ampumisen uhalla mutta väsynyt mieli vääntää todellisuuden mieleisekseen. Samalla kahdeksissakymmenissä oleva mummo ohittaa minut kevyesti sauvakävellen ja edessä tie jakautuu kahtia, eikä risteyksessä ole minkäänlaista opastekylttiä kumpaa tietä olisi syytä jatkaa ensimmäiselle etapille. Annan periksi ajatukselle paluusta vuoren juurelle. Lähden laskeutumaan alas. Matka kestää odotettua pidemmän ajan, kun en aina muista mitä tietä olen ylöspäin tullut ja joudun väärälle tielle suunnistettuani palaamaan ylöspäin. Puolustuksekseni täytyy mainita, että puhuin puhelimessa hyvän tovin nousun aikana. Samalla kun taistelen rinteen loivalla alimmalla osuudella, ovat Matti, Katja sekä heidän lapsi Miska huipulla. Pilatus jää minulta tänä vuonna valtaamatta mutta harmi ei ole kovin suuri, koska kaksi vuotta sitten kävin ylhäällä. Silloin hissillä. Matka ylös ja alas oli varsin hintava mutta koko rahan arvoinen. Näkymä huipulla on henkeäsalpaava. Alhaalta lähden linja-autolla takaisin Luzerniin. Vuoro kulkee seitsemän minuutin välein ja matka kestää viisitoista minuuttia. Ennen kahdelta alkavaa omistuspiirustusten jakoa ehdin vielä käydä kaupasta ostamassa paikallista viiniä tuliaiseksi kotiin.

Illalla kierrämme näyttelyitä. Minä, Johanna, Jenni, Ville ja Tommi. Suurimman vaikutuksen tekee GRRRR (Ingo Giezendanner). Kuvat on aseteltu seinälle mielenkiintoisesti ja yleisilme on erittäin tuore. Myös Dernier Crin näyttely on hyvä. Jään Jennin kanssa katsomaan Stattkinoon Fantosche-animaatioita kun muut siirtyvät Fumetto-bariin. Esitys kestää puolitoista tuntia. Mainoksia tulee aivan liian paljon ja animaatiot ovat mielenkiinnottomia muutamaa lukuunottamatta. Selkeä pettymys. Animaatioiden jälkeen tavoitamme muut hotelli Drei Könige alakerran ravintolasta mistä siirrymme päätösbileisiin Club ABC Mixxiin. Ovella on jonoa mutta hetken jonotettuamme mustapukuinen mies nappi korvassa tulee ohjaamaan meidät jonon ohitse sisälle. Aiemmin illalla samassa tilassa jaettiin tämän vuotisen Fumetto sarjakuvafestivaalin kilpailun palkinnot. Voiton vei suomalainen Amanda Vähämäki. Suomen menestys viimeisten kolmen vuoden aikana festivaalikilpailussa on ollut huikea. Kaksi voittoa sekä yksi toinen ja kolmas sija. Amanda opiskelee Italiassa ja on tullut Luzerniin Italiasta yhdessä neljän italialaisen (mies)sarjakuvapiirtäjän kanssa kuuden hengen metaanikäyttöisellä autolla. Matka on kestänyt hiukan alle seitsemän tuntia ja reitti on pitänyt valita metaanin tankkauspisteiden mukaan. Yhdessä he muodostavat Canicola taiteilijaryhmän. Ryhmittymän yhteishenki on silmiinpistävä. Pojat pitävät huolta Amandasta. Kolmelta palaan hotellille. Yövahti tulee minua vastaan sangon ja luutun kanssa ja toivottaa hyvää huomenta. Pyydän avainta huoneeseeni ja vahti kutsuu minua Markoksi ja noutaa avaimen. Olen hiukan ihmeissäni.

Sunnuntaina aamupalalla kerron Villelle yövahdin kutsuneen minua Markoksi. Ville kertoo vahdin kutsuneen myös häntä yöllä Markoksi. Puoli yhdeltätoista kirjaudun ulos hotellista. En tiedä pitääkö siivoojalle jättää rahaa. Jätän kaksi Suomesta tuomaani salmiakkitikkaria pöydälle.

Ville, Matti, Katja sekä Miska ovat lähteneet Zürichiin katsomaan James Joycen hautaa. Minä kierrän vielä kaikki loput näkemättömät näyttelyt ja palaan festivaalikeskukseen missä huonovointinen Tommi istuu hopeisella Ikean tuolilla. Tommi kertoo pidätelleensä oksennusta kolme tuntia. Neljän aikoihin alamme laittamaan tavaroita kasaan. Haemme lopuilla alkoholilipuilla täytettyjä patonkeja sekä ison pullon mineraalivettä. Ennen junalle lähtöä käyn hakemassa rahat myydyistä kirjoista Analph kaupasta. Lopulta myynti oli siedettävä. Matti myi hirveästi ja Jennikin hyvin. Johanna myi kaksi Aseman mini-pulua ja sai frangin. Juna lentokentälle lähtee kymmentä yli viisi. Strapazinin David Basler asuu Zürichissä ja matkaa meidän kanssa samalla junalla. David kertoo Sveitsin järvien olevan varsin matalia. Vain sadasta kahteen sataan metriin syviä.

Ennen tullia istumme ulkona syömässä täytettyjä patonkeja. Ohitsemme kulkee nainen jolla on jalassa Jeesus aiheiset sukkahousut. Lentokoneessa Miska oksentaa. Koneen henkilökunta ei näytä reagoivan tilanteeseen mitenkään ja Katja saa siivota lattian itsekseen. Ruoka on luokatonta mutta palvelu pääsääntöisesti hyvää ja ystävällistä. Lento on myöhässä 20 minuuttia ja on Helsingissä varttia vaille kaksitoista. Ehdin niukasti kahdeltatoista lähtevään bussiin Lahteen. Ville jää vielä kentälle odottamaan omaa bussia Ouluun kahdeksi tunniksi.

Sveitsi on kallis, kaunis, puhdas ja moderni maa. Kaikki toimii ja täsmällisesti ja on uutta. Vessassa voi mennä hetki ennen kuin keksii miten vessa vedetään ja kädet huuhdellaan ja mistä saippuan saa (Vinkki: Painele kaikkea.). Autokanta on tältä vuosituhannelta ja ihmiset huoliteltuja ja hyvin puettuja. Parina ensimmäisenä päivänä näimme vain muutaman roskan ja koiran kakan kerran. Fumetto festivaaleilla on hyvä ilmapiiri ja tapahtuma on taiten järjestetty. Vieraista osataan pitää huolta. Juuri postiluukusta tipahtaneessa Yhteishyvä lehdessä kerrotaan kansainvälisen onnellisuus tutkimuksen mukaan Sveitsissä asuvan maailman onnellisimmat ihmiset.

 

Helsingin Sarjakuvafestivaalit 18.-19.9.2004

Raportti myyntipöydän takaa

Marko Turunen
Kuvat Marcos Farrajota

Lauantaina kännykän herätyskello soittaa seitsemältä aamulla ja muutaman minuutin kuluttua siitä herätyskello. Kahdeksalta pakkaamme Opelin ja lähdemme Lahdesta matkaan kohti Helsinkiä. Olemme, minä ja Annemari, olleet myymässä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vuodesta 1998. 2002 pidimme välivuoden. Vaihdamme kuskia hiukan Mäntsälän jälkeen. Minulla on ollut ajokortti viisi päivää ja auto käyttäytyy levottomasti. Raskas kuorma takana etuvetoisessa autossa ja sadankahdenkymmenen nopeus on ehkä liikaa vanhalle Opelillemme. Puoli kymmeneltä olemme Aktia-salin edessä ja kannamme kirjakuorman kolmanteen kerrokseen Pienlehtitaivaaseen. Ovella vaihdamme muutaman sanan Ville Hännisen (Toimittaja) kanssa ja Annemari lähtee viemään autoa ilmaiseen parkkiin Olympiastadionin parkkipaikalle. Minä jään laittamaan myyntipöytää edustuskuntoon.

Pariisista tuli edellisen vuoden tapaan laatikollinen Fremokin kirjoja myyntiin. Fremok on ranskalais-belgialainen kustantamo. Pyysin, että lähettäisivät tänä vuonna vähemmän kirjoja. Edullisia, ei mielellään yli kahdenkymmenen euron hintaisia ja vain kaksi kappaletta kutakin. Lopputulos: 26 eri nimikettä! Mukana myös yli kahdenkymmenen euron ja enimmillään neljä kappaletta yhtä nimikettä. Kun lisäksi on muutama Edition Modernen, Ubun ja oman leikkikustantamomme Daadan kirjoja, täytyy meidän saada mahtumaan 1m x 1,5m pöytäämme 37 eri painotuotetta. Lisäksi on t-paitoja sekä kangaskasseja. Mutta ne saamme esille myyntipöydän taakse seinälle.

Kymmeneltä alkaa hiljalleen valua ostavaa väkeä kolmanteen kerrokseen. Ensimmäiset ostot meidän pöydästä tapahtuvat yhdentoista aikoihin. Sitä ennen on Annemari palannut Olympiastadionilta ja itse olen ostanut Kaisa Lekan tekemän minipulun, Kaisan myyntipöytä on meidän vieressä, sekä meistä hiukan oikealla edessä Jussi Salakan myyntipisteestä Niinku-kissa pehmolelun (valmistettu 5 kappaletta). Iltapäivällä Petteri Tikkanen tulee silminnähden kiihtyneenä näyttämään ostamiaan Jack Kirbyn Kamandeja. 3 euroa kappale! Pienlehtitaivaassa parven perällä on amerikkalainen keräilijä myymässä Kirby-originaaleja 300 euroa kappale! Samaa ihmettä käyn vielä uudestaan viikonlopun aikana katsomassa Juba Tuomolan kanssa ja mainostan Atakille ja monille muille. Kirby-originaaleja pienlehtitaivaassa! Joskus kahden jälkeen tulee Benjamin Bergman tuuraaman meitä. Kirjaudumme Torni-hotelliin. Huone on pieni pettymys. Toisessa kerroksessa, viime vuonna meillä oli huone ylhäällä komealla näköalalla, eikä ammetta. Olin jo suunnitellut palaavani illalla huoneeseen ajoissa ja makaavani loppupäivän vedessä. Täytyy keksiä jotain muuta. Hotellilta jatkamme galleria Myymälä2 katsomaan Atakin näyttelyä. Tutustuimme aiemmin päivällä herra Georg Barberiin eli Atakiin. Johanna Rojola esitteli meidät. Atakin näyttely on hieno ja Annemari suunnittelee tosissaan ostavansa yhden teoksen. Millä rahalla? Taulu jää ostamatta. Palaamme takaisin Aktia-salille. Benjamin on poissaolomme aikana myynyt yhden kangaskassin. Kuuden aikoihin Vesa Vitikainen kehoittaa ihmisiä poistumaan rakennuksesta sillä tilaan lasketaan pian hermokaasua. Lopetamme myynnin ja laitamme kankaan kirjojen päälle. Pienlehtitaivaan myyjille vakuutetaan kirjojen olevan turvassa, eikä huoleen ole syytä. Otamme kuitenkin vaihtokassan mukaan.

Aiemmin päivällä sovin Atakin ja Johannan kanssa illallisesta ja että näemme Tornin katolla ravintolassa 19.15. Annemarille kerroin ajaksi 19.00. Myöhästymme silti hiukan. Annemari keksii seitsemältä alkaa pesemään paitaansa. Tornin katolla näemme Rojun ja Atakin. Otamme Annemarin kanssa aperatiivit ennen ruokaa. Kaksi drinkkiä. 15 euroa! Johanna kertoo uudesta poikaystävästään joka paljastuu vanhaksi tutuksi Turusta. Drinkkien jälkeen suuntaamme syömään Sikalaan (Seahorse). Atak antaa minulle King Kong und die Nato sarjakuvan. Tytöt syövät oikeaa ruokaa ja minä ja Atak tilaamme molemmat ison alumiinivadillisen pyttipannua. Ruoka on suolaista eikä eroa mitenkään pakastealtaan vastaavasta. 11 euroa. Ruokailua säestää heti meidän peräämme ravintolaan tullut suomen-ruotsalainen miesjoukko taukoamattomalla kova-äänisellä laululla. Sikalasta jatkamme Taidehallille. Istumme naulakon alla vessan vieressä ja juomme olutta. Humalainen Aapo Rapi esittelee itsensä. Hieno vakosamettipuku.

Sunnuntaina herätyskello soi varttia yli kahdeksan. Syömme tukevan aamiaisen, maksamme 103 euron hotellilaskun ja kiirehdimme kymmeneksi Aktia-salille. Olen lupautunut myyjäksi pienkustantajien yhteispöytään kello kymmenestä kahteentoista. Melkein samalla kun pääsen istumaan myyntipöydän taakse, soittaa Annemari yläkerrasta. Pienlehtitaivaassa on sotkettu paikkoja. Meidän pöydästä on vedetty lakana kirjojen päältä ja heitetty t-paitojen ja kassien kanssa toiselle pöydälle. Kaisan pöydältä on pinssejä viskottu pitkin lattiaa. Verenpaine nousee ensimmäistä kertaa sunnuntaina. Toisen kerran kahden tunnin päästä, kun myyntivuoron pitäisi vaihtua. Seuraavaa myyjää, Tommi Musturia ei näy. Soitan Musturille. Ja ilmeisesti herätän. Musturi lupaa tulla hetimiten. Kaksi tuntia pidätetty vessahätä on armoton, tuskanhiki puskee kasvoille, rakko on räjähdyspisteessä ja ainoa festari ohjelma jonka haluaisin nähdä, Matti Hagelbergin esitys, jää näkemättä. Kiroan Musturin alimpaan helvettiin. Perkele! Puoli yhdeltä Iina Kallis päästää minut pinteestä mutta Hagelbergin esitys on jo ohi. Myöhemmin Tommi Musturi käy pyytämässä anteeksi ja asia on sillä sovittu. Hiukan aikaisemmin selvisi mitä pienlehtitaivaassa oli yöllä tapahtunut ja miten se liittyi Musturin myöhästymiseen. Tapahtumien kulku on kuulopuheena seuraava. Tero Salomaa (festivaalijärjestäjä) oli yöllä tuonut joukon sarjakuvaväkeä Aktia-salille jatkoille ja sammunut itse avaimien kanssa jonnekin lukkojen taakse, siten ettei kukaan saanut häneen yhteyttä. Vieraat eivät päässeet ulos rakennuksesta ja Harri Römpötti oli alkanut kaataa pienlehtitaivaassa myyntipöydiltä tavaraa pitkin lattiaa (suurin sotku oli siivottu ennen myyjien tuloa). Kuudelta aamulla Salomaa oli jotenkin saatu hereille ja avaamaan ovet. Väsyneet vieraat, joiden joukossa Tommi Musturi, pääsivät lopulta kotiin.

Iltapäivällä Lewis Trondheim ja Peter Snejberg käyvät pöytämme tarjonnan läpi (Tässä vaiheessa en tiennyt keitä he olivat). Teen Snejbergin ostamaan Pohja-albumiin omistuskirjoituksen pienellä kuvalla. Trondheim sanoo meidän olevan amatöörejä, mikä on totta, ja lisää ettei sarjakuvissani ole huumoria mutta raapustaa samalla nettisivujemme osoitteen tai jotain muistikirjaansa. Vastaan sarjoissani olevan huumoria mutta sitä on vaikea selittää. Hmm. Hans Nissen juoksee pöytämme ohi ja vastaa tervehdykseeni jotain Jeesuksesta. Seuraamme Herra Nissenin katoamista massaan silmät pyöreinä. Myöhemmin saamme kuulla festivaalijärjestäjien kieltäneen pienlehti Jeesus/Lutka myynnin yleisen edun nimissä. Sarjakuva ei kaipaa kielteistä julkisuutta. Hans oli käynyt vilkaisemassa lehteä ostomielessä mutta lehti ei vaikuttanut mitenkään erityisen mielenkiintoiselta ja oli jäänyt ostamatta. Jokatapauksessa tapaus herättää negatiivisia tuntemuksia siitä mitä suomalaisessa sarjakuvaskenessä tapahtuu ja minkä tyyppiset ihmiset ovat päättävissä asemissa. Mutta oikeasti ei voi valittaa koska meillä on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa asioihin. Paljon on kiinni omasta aktiivisuudesta. Ongelma on siinä ettei niillä jotka tekevät sarjakuvia ole aikaa, eikä voimia osallistua yhteisiin asioihin koska joutuvat sarjakuvien raapustamisen ohessa elättämään itsensä ja mahdollisesti myös perheensä. Kolmen aikoihin Pienlehtitaivaassa on hiljaista ja Annemari patistaa minut ostoskierrokselle. Yläkerran hiljeneminen saa selityksensä Aktia-salin puolella. Joudun keskelle ihmisvyöryä. Jeff Smith esiintyy. Ostan Minä, Lewis Trondheim, Laikku 03 ja 04, Alinka, Super Esteban 3, Paha moka ja Linnunpelätin sarjakuvat.

Kuudelta pistämme myymättömät tavarat takaisin pahvilaatikoihin ja laatikot Opelin takakonttiin ja suuntaamme kohti Lahtea. Festariohjelmaa näimme tänäkin vuonna vain nimeksi. Festivaalit näyttäytyivät meille myyntipöydän takaa monina tuttuina kasvoina vuosien varrelta sekä lukuisina uusina. Myynti oli edelliseen vuoteen verraten hyvää ja olen tyytyväinen. Aihetta henkseleiden paukutteluun ei kuitenkaan ole. Parasta olivat uudet solmitut ystävyyssuhteet ja tuttavuudet. Mukavaa oli vaikka pari kertaa otsasuonta tykytti. Ensi vuonna uudestaan.